Kaikki ericrohmerit mitä maailma oli näkevä, valmistettiin toisen maailmansodan alkuun mennessä. Sen jälkeen olemme saaneet tulla toimeen ilman uusia.
Niin kutsutun Ranskan uuden aallon (nouveau vague) uniikein piirre oli, että sen valkokankaille syöksemät elokuvat olivat kaikki yhden ohjaajan tekemiä - hänellä vain sattui olemaan useita eri suuntiin katsovia hahmoja, jotka kutsuivat itseään Francois Truffaut'ksi, Claude Chabroliksi, Jean-Luc Godardiksi, Jacques Rivetteksi... Tämä erilaisia persoonia "koulukunnaksi" yhteen sitova aines oli perua tietysti yhteisestä, tiiviistä historiasta. Kaikki Aallon ohjaajat olivat saaneet saman koulutuksen Henri Langlois'n ja André Bazinin tuutoroimina. Niinpä vaikka jokaisella mestarilla oli oma jäljittelemätön kädenjälkensä, oli Godardissa, Truffaut'ssa, Chabrolissa, Rivettessä, Resnais'ssa, Mallessa ja Sautet'ssa palanen Eric Rohmeria, samoin kuin Rohmerissa oli hieman heitä kaikkia. Jokaista yhdistää kivenkovan elokuvasivistyksen tuoma yleisinhimillinen sivistys, joka näkyy elokuvasta toiseen ihmistä kunnioittavana alykkyytenä ja pyrkimyksenä kauniiden, mutta todellisuudelle rehellisten muotojen tavoittamiseen.
Eilen 89-vuotiaana kuolleessa Eric Rohmerissa (oik. Jean-Marie Maurice Scherer) elokuvamaailma menetti muutakin kuin lahjakkaan ja kunnioitetun elokuvantekijän. Rohmer oli myös ohittamaton elokuvan ajattelija ja puolestapuhuja. Viittaan tietysti hänen postiinsa elokuvalehtien ykkösen, Cahiers du Cineman, päätoimittajana uuden ranskalaisen elokuvan huippukohdassa vuosina 1956-63. Tässä roolissa hän vaikutti olennaisesti tapaan, jolla elokuvaa lähestyttiin siitä lähtien. Kymmenkunta vuotta Godardia ja tämän ystäviä vanhempana, Rohmerilla oli sellaista kypsyyttä ja kokemusta, jota maailman tärkein julkaisu alallaan saattoi käyttää: Rohmeria päätoimittajan paikalla seurasi oppipoika Rivette.
Rohmer oli toki yksi legendaarisen vuoden 1959 esikoisohjaajia. Mutta toisin kuin 400 kepposta tai Viimeiseen hengenvetoon, Leijonan merkki (Le signe du lion) ei menestynyt, ja Rohmer sai odottaa viisikymppiseksi asti läpimurtoaan. Yöni Maudin luona (Ma nuit chez Maud, 1969) teki kerralla selväksi tärkeän äänen mukaantulon elokuvan kentälle. Kaksinkertainen Oscar-ehdokas kerää tänäkin päivänä arkiston esityksiin joukoittain leffahulluja. Maudia seurasi yhtä kiehtova Claire (Clairen polvi, Le genou de Claire, 1970). Seuraavina vuosikymmeninä Rohmer jatkoi melko vapaana taiteilijana pienten, maltillisella budjetilla tuotettujen ohjausten parissa aivan viime vuosiin. Hänen puheliaat, pinnalta katsoen epädramaattiset ihmisyyttä tutkivat elokuvansa herättivät jatkuvasti keskustelua - puolesta ja vastaan, mutta aina niistä keskusteltiin. Keräilijätär (La Collectionneuse, 1967), Rakkautta iltapäivällä (L'amour l'après-midi, 1972) ja ns. Vuodenaikatarinat ovat ovia Rohmerin keskeisimpään sanottavaan elokuvantekijänä. Festivaalit olivat Rohmerin taiteilijanlaadulle otollinen areena: Vihreä säde (Le Reyon vert, 1986) voitti Venetsian Kultaisen leijonan, O:n markiisitar (Die Marquise von O..., 1976) sai Grand Prix'n Cannes'ssa, Pauline rannalla (Pauline à la plage, 1983) Hopeisen karhun Berliinissä jne. Filmihullut tykkäsivät hänestä.
Niin kuin tykkäävät tänään ja huomennakin. Elokuvat jäävät ja siksi niiden tekijät elävät ikuisesti.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti