Joann Sfarin viihdyttävässä Gainsbourg-elämäkerrassa Eric Elmosnino näyttää aivan nuorelta Rowan Atkinsonilta. Niinpä Gainsbourg näyttää valkokankaalla Mr. Beanilta. Se on huvittavaa.
Samaan aikaan Sfar täyttää kankaan seksikkäiden ranskalaistyttöjen kavalkaadilla. Onneksi mielleyhtymät Mr. Beaniin hälvenevät kukasta kukkaan lentelevän päähenkilön rappeutumisen edetessä. Gainsbourg on varmaankin verraten helppo rooli tekniikkansa opetelleelle ammattilaiselle, mutta Elmosninon performanssissa on silti nautinnollista häikäisevyyttä.
Gainsbourgissa myös poltetaan enemmän kuin viime vuoden ensi-iltaelokuvissa yhteensä.
Tähän mennessä ilmeisesti jokainen elokuvan nähnyt on todennut sen ylipitkäksi; luulisi siis tekijöidenkin tajunneen tämän. Joten onko Gainsbourg liian pitkä tekijöiden leikkauspöydän ääressä suorittamista ponnisteluista huolimatta?
Ei, koska vika ei ole ainesten jäsentämisessä, vaan tarkennuksessa: Sfar ei ole osannut löytää kertomuksensa keskipistettä. Siksi teos tuntuu ontolta eikä pääse kunnolla käsiksi sankarin alkoholismin ja dekadenssin alkusyihin. Elokuva etsii ja etsii eikä löydä johtolausettaan. Lopulta se vain päättyy.
Jäljelle jää yritteliäisyydestään huolimatta perinteinen biografia, joka ei voi aivan välttää hienoista juoruilun jälkimakua - sillä päähenkilöä lukuunottamatta kuka elokuvan henkilöistä ei jää pelkäksi tyypiksi? Pariisin varpusen seuraajana se kuitenkin osoittautuu sekä edeltäjäänsä hauskemmaksi että paljon vähemmän naurettavaksi. Sen verran saimme sentään odottaakin.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti