lauantai 15. tammikuuta 2011

Syyskuu

Woody Allen kuvasi elokuvansa Syyskuu (September, 1987) kahdesti. Ensimmäisen version näyttelijävalinnat eivät tyydyttäneet ohjaajakäsikirjoittajaa - Maureen O´Sullivan, Christopher Walken ja Sam Shepard karsiutuivat uusintakoitoksesta. Shepard, koska Allen ei kehdannut pyytää ensisijaisesti kirjoittana viihtyvää näyttelijää uudestaan, ja Walken ylitsepursuavan, Allenin mielestä rooliin sopimattoman miehisen energiansa vuoksi. O'Sullivankaan ei täyttänyt ohjaajan kriteerejä. Lisäksi muutamat roolit ja näyttelijät elokuvan sisällä vaihtoivat paikkaansa. Näin äärimmäisyyksiin Allen ei aiemmin, eikä ilmeisesti myöhemminkään ole vienyt kokeilu-erehdys-uusintakuvaus -metodiaan.

Ja toisella yrittämällä Syyskuusta syntyi mitä mainioin elävä elokuva, joka hengittää jokaisella tumakkeellaan.

Keskiössä ovat Elaine Stritchin näyttelemä Diane, leiskuvan elämän ja uran luonut vanheneva näyttelijä, ja tämän tytär Lane, jolle äidin temperamenttinen ja itsekeskeinen elämä on jättänyt lähinnä itsetunto-ongelman ja synkkyyteen taipuvaisen aran mielen - sekä kauniin talon maaseudulla. Mia Farrow´n näyttelemä Lane on vetäytynyt tuohon maaseutuhuvilaan masennuksen vuoksi tervehtymään. Siellä hänen tuekseen on tullut Peter (Sam Waterston). Yksinäinen mies, joka ajan kuluessa on rakastunut syvästi Laneen. Kesän aikana piristyneen Lanen elämään on kuitenkin astunut toinen, kirjailijan urasta haaveileva karismaattinen Howard (Denholm Elliott). Howardin, ja kesän maaseudulla Lanen seurana viettäneen Stephanien (Dianne Wiest) välille on syntynyt pientä salaista peliä. Lisäksi joukossa on kuudes, Dianen miesystävä Lloyd (Jack Warden). Näistä asetelmista alkaa Syyskuu, joka kuvaa kuusikon viimeistä päivää, iltaa ja aamua elokuun lopulla ennen paluuta arkeen.

Vanhat ikävät muistot ja kesän kuluessa syntyneet jännitteet purkautuvat. Joku jää yksin, joku petetään, osa poistuu talosta syyllisyyttä potien. Kaikki eivät osaa elämän erilaisista ongelmista selviytymisen taitoja yhtä hyvin kuin toiset. Toisille vastoinkäymisiä tuntuu kasautuvan kohtuuttomasti. Hahmojen perusluonteet määrävät kuinka he reagoivat ja selviytyvät ihmissuhteiden, päättämättömyyden ja rahaongelmien hetteiköstä. Allenin myöhäistuotannon kovuus ja analyyttisyys (tämä koskee etenkin viimeistä, elokuvaa You Will Meet a Tall Dark Stranger) ei vielä näy Syyskuussa kovin selkeänä.

Teemarikkautensa ohella Syyskuu on pitkiä, kauniisti koreografioituja otoksia, tummia ja huokoisia mestarikuvaaja Carlo Di Palman ottamia kuvia, sekä esittävälle taiteelle harvinaisen herkkää henkilöhahmojen välistä vuorovaikutusta. Kuten muissakin Allenin parhaimpina pitämissäni elokuvissa ei muodon täydellisyys, tai heti tarinarakenteen alapinnoista erottuva elämänpohdinta tee Syyskuusta erinomaista - minulle elokuvan arvoksi nousee latautuneiden vuorovaikutustilanteiden "luonnollinen" kuvaus. Se miten elokuvan hahmot reagoivat toistensa sanoihin, ilmeisiin ja eleisiin. Näyttelijät tuntuvat elävän tilanteissa orgaanisesti, epäelokuvamaisesti. Tämä tuo Syyskuuhun jatkuvan (oikean kaltaisen) yllätyksellisyyden ja tuoreuden tunnun, jota ilman kamarinäytelmä saattaisi valahtaa helpon asetelmalliseksi.

Yhdysvalloissa Syyskuu oli totaalinen floppi. Kymmenen miljoonaa dollaria maksanut elokuva ei tuottanut edes kahdeskymmenesosaa kuluistaan takaisin. Kriitikotkin taisivat olla vaihtelevaa mieltä. Minulle Syyskuu on kuitenkin jo noin vuoden kestäneen, hitaasti mutta epätasaisesti edenneen Allen-kauden suurimmista ilonpilkahduksista.

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti