DocPoint-viikko
Forumin edessä taiteilee mustaihoinen Teräsmies trapetsilla.
Kello kaksi iltapäivällä Kolmen sepän patsaalla muutaman tusinan ihmisen vahvuinen joukko osoittaa mieltä Irakin poliittisten vankien puolesta. He saavat protestoida räikeää ihmisoikeuksien loukkausta vastaan ihan kaikessa rauhassa jopa kaupungin keskustan vallanneen poliittisesti latautuneen dokumenttielokuvafestivaalin aikana, sillä kolmekymmentä vuotta "irakin" toistamista viikottain televisiossa on muuttanut sanan osaksi kaupungin taustahälyä. Persia on niin kovin kaukanakin eivätkä levottomuudet siellä millään lailla vaikuta suomalaisiin, ellei lasketa niitä kolmea kuollutta tamperelaista viime syksyn ravintolapalosta.
Kaksi tuntia myöhemmin samalla paikalla on Coca-Colan uuden vitamiinivesijuoman esittely, jonka ilmaisnäytteitä jonottaa melkein aiempia mielenosoittajia vastaava väkimäärä.
Aikaisemmin päivällä Kinopalatsin vitossali on ääriään myöten täynnä festivaaliväkeä. Ohjaaja Dmitri Vasyukov on paikalla, kun hänen yhdessä Werner Herzogin kanssa ohjaamansa Happy People: A Year In The Taiga saa Suomen ensi-iltansa. Siperian ansastaja-metsästäjiä kuvaava elokuva saa arvostamaan entistäkin enemmän Markku Lehmuskallion ja Anastasia Lapsuin elämäntyötä alkuperäiskansojen kronikoitsijoina. Siinä missä Vuosi Taigalla on ulkopuolisen tutkimusretki vieraaseen kulttuuriin, ovat Lehmuskallion ja Lapsuin elokuvat syventyneitä ja sisältä ulospäin kerrottuja teoksia.
Vasyukovin elokuvasta - Herzog on toiminut lähinnä neuvovassa roolissa - esitetään "kansainvälinen kopio". Siinä rumaa amerikkalaista aksenttia käyttelevät näyttelijät ovat puhuneet haastattelujen päälle. Onnettomuudeksi on myös ollut ratkaisu tilata jonkin verran nimeä itselleen hankkineelta Klaus Badeltilta mahtipontinen musiikkiraita, joka estää täydelleen ansastajien koko pitkän talven kestävän yksinäisyyden välittymisen. Heikkolaatuinen digitaaliprojisointi tekee lisää hallaa.
Perinteiseen luonnon kiertokulku -muotoon rakennetussa elokuvassa on kiinnostavatkin puolensa. Kuvattavien arki rutiineineen esitetään riittävän yksityiskohtaisesti, Mahtavan Jenisein vapautuminen jäistä on vaikuttava luonnonilmiö ja vierasta elämänmuotoa tuntee oppineensa ymmärtämään jossain määrin. Lisäksi on tietysti se nautinto, kun saa kuunnella Werner Herzogin jäljittelemätöntä englantilaista aksenttia.
Werner Herzogin ja Martin Scorsesen uusien elokuvien Suomen ensi-illat mahtuvat kymmenen tunnin sisään. Sviit.
Public Speaking on kepeä henkilökuva Fran Lebowitzista, esseististä, newyorkilaisesta ja naisesta, jolla on mielipide kaikesta. Lebowitz rakastaa puhumista ja nokkeluus on hänen tavaramerkkinsä. Aluksi tunnistettavan terävä juutalaisamerikkalainen huumori tuntuu tavanomaiselta helppojen naurujen kalastelulta, mutta pidempään Lebowitzin kanssa aikaa viettäessään alkaa nähdä, että sukkelan sujuvan jutun suoltamisen takana on kovaa sivistystä ja vankkumaton usko kirjojen voimaan. Neljännesmiljoona ihmistä on buuannut Lebowitzille samaan aikaan ja miljoonat ovat lukeneet hänen kirjojaan sekä artikkeleitaan arvostetuimmissa aikakauslehdissä. Se kertoo persoonallisesta ajattelijasta. Scorsesen elokuva on varsinaisesti Lebowitzin elokuva, sillä Scorsese antaa vain (Ellen Kurasin) kameran pyöriä, kun Lebowitz kertoo elämästään ja mielipiteistään suosikkiravintolansa suosikkipöydässään. Väliin leikataan Lebowitzia luennoimassa collegessa, Toni Morrisonin tai Conan O'Brienin haastateltavana sekä valikoituja arkistopätkiä mm. James Baldwinista ja Serge Gainsbourgista.
Public Speaking on tuotettu HBO Documentariesille.
Bio Rexistä ulos astuessa jossain Finlandia-talon suunnalla on ilotulitus.
Huomisen päänäytöksenä: Jean Painlevé Orionissa. Neljältä.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti