Miksi J. J. Abrams ei osaa tehdä leffaa? Television puolella 45-vuotias amerikanjuutalainen on osoittanut monet kerrat olevansa mainio tarinankertoja etenkin sarjoissa Alias ja Lost, jotka pursuavat estotonta kuvittelemisen riemua. Näissä sarjoissa hän on sitä paitsi merkittävästi hämärtänyt rajaa elokuvailmaisun ja tv-ilmaisun välillä. Abramsilla jos kellä tuntuisi olevan elokuvan tekeminen verissä.
Mutta kun hän on yrittänyt soveltaa television puolella oppimaansa valkokankaalle, tulokset ovat olleet merkillisen ontuvia ja vaisuja. Kummallisinta on, että Abrams aloitti nimen omaan elokuvissa - nuorena käsikirjoittajana. Eikä CV sillä saralla toden totta vakuuta paitsi taloudellisessa mielessä: Tapaus Henry, Ikuisesti nuori, Armageddon, Joy Ride. Viimeksi mainittu on erityisen kiinnostava tapaus, koska sen heikkous on korostuneesti tosi laimeassa käsikirjoituksessa, johon ohjaaja John Dahl tuo omalla osaamisellaan jonkin verran ryhtiä.
Valkokangasohjaajana Abrams on nyt saanut yrittää kolme kertaa eikä näistä yrityksistä ole paljon jälkipolville kerrottavaa. Se seikka, että uusin Super 8 ja sitä edeltänyt Star Trek ovat olleet menestyksiä niin kassaluukuilla kuin päivälehtien "kulttuuri"sivuilla kertoo vähemmän elokuvien tasosta kuin vertailukohtien vaisuudesta sekä epätoivoisesta tarpeesta löytää multipleksien avuttomasta tarjonnasta edes jotain, mitä kaukaa katseltuna voi jotenkin päin käännettynä pitää viihdyttävänä. Esimerkiksi Star Trek oli kiistatta vauhdikas ja moderni ja uskotteli olevansa hip. Mutta kiiltävän pintansa alla se ei ollut järin hauska eikä läheskään tarpeeksi nokkela, minkä lisäksi se kärsi pahanlaisesta karisman puutteesta - kupla puhkeaa Leonard Nimoyn kohtauksessa, joka on kuin kokonaan toisesta, paremmasta elokuvasta. Tulkoon nyt saman tien sanottua, että muutamaa vuotta aikaisempi ja kuusi kertaa halvemmalla tehty Serenity - joka vertautuu tässä yhteydessä sekä scifinä että tv-tuottajan (Joss Whedon) ohjauksena - muisti ainakin silloin tällöin pitää hauskaa itsensä kanssa.
Ensimmäisten ohjaustensa valossa Abramsin ongelma näyttääkin olevan se, että hän käsittelee niiden kautta omia perhekeskeisiä patoutumiaan tavalla, joka ehkä menisi läpi televisiossa, mutta joka suurella kankaalla on vain kiusaannuttavan korni. Mukaan lukien Mission: Impossible III, jokainen elokuva on teemoiltaan korostuneen ja kuluneen perhekeskeinen. Kuluneella viitataan tässä kliseisiin asetelmiin ja laskelmoivaan köyhän miehen melodraamaan. Molempia riittää yllin kyllin Super 8:ssa. Kuten edeltäjäteoksessaan, tässäkin päähenkilö kärsii ikävästä väkivaltaisesti kuollutta vanhempaa kohtaan. Merkillisesti tämä pääteema jää Abramsilta täysin kehittelemättä: Joe Lamb ei kertomuksen aikana käsittele millään konkreettisella tavalla menetystään, lopun käänne vain saa siltä tuntumaan. Kyseessä on kuitenkin silmänkääntötemppu, ja harvinaisen kömpelö sellainen.
Huomaamisen arvoista on myös Abramsin ohjausten, uusin etunenässä, henkilögalleria ja dialogi, jotka jäävät television tasolle (Maikkarin, ei HBO:n). Karkeita ja lapsellisia tyyppiluonnoksia suussaan kuluneita fraaseja. Abramsin elokuvamaailmassa raivostuttaa niin miljöössä kuin ajattelussakin sen amerikkalainen keskiluokkaisuus, joka apinoi Super 8:ssa Spielbergiä ja Joe Dantea, mutta ei saavuta edellisen neroutta eikä jälkimmäisen äkkiväärää satiiria. Kenties tämä on tulosta yrityksestä puristaa elokuvan vaatimaan tiukkaan tilaan ideoita, joita jossain Aliaksessa on aikaa kehitellä monen vuoden mittaan.
Mikä tämän kritisismin idea sitten on, miksi nähdä vaivaa? Koska J. J. Abrams on lahjakas, eivätkä hänen elokuvansa (vieläkään) heijasta hänen parhaita kykyjään kuin paikka paikoin ja ovat siksi kismittäviä pettymyksiä. Toimintaa tehdessään Abrams heittäytyy virtaan ihan toisella tapaa kuin muulloin. Super 8:ssa tämän näkee hulvattomassa junaturmassa, joka lähtee täysin käsistä perusteettomine räjähtelyineen. Lapsellisuus toimii, kun valkokankaalla rämisee. Kunpa Abrams oppisi vetämään viivan toiminnan ja draaman välille.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti