lauantai 8. lokakuuta 2011

Onko tämä elokuvaa?

R&A:n etelä-korealaisissa mainingeissa.

Aasialainen mies herää makuupussissaan, nousee raskaasti ylös ja avaa teltan vetoketjuoven. Teltan ulkopuolella on olohuone. Talossa on niin kylmä, että hänen on ollut pystytettävä teltta saadakseen riittävän lämpimän tilan nukkumiseen. Askareet jatkuvat arkisesti, arki jatkuu askareisesti: haetaan lunta pihalta ja sulatetaan siitä juomavettä; tehdään ruokaa, joka hotkitaan nopeasti aisti-iloa tuntematta, espressokahvi valmistuu itse tehdyssä keittimessä. Illalla juodaan alkoholia ja kirjoitetaan läppärillä muutama rivi, sitten teltan ovi sulkeutuu.

Olohuoneen teltassa asuu keski-ikäinen mies nimeltä Kim Ki-duk, merkittävän, 15 elokuvaa käsittävän uran luonut etelä-korealainen ohjaaja, ja tämä on Arirang, hänen kirjeensä horisontin taakse haipuneelle ulkomaailmalle. Arirangissa Kim Ki-duk yrittää selittää paitsi meille myös itselleen, miksi hän on kiihkeän luomiskauden jälkeen päätynyt elämään viimeiset kolme vuotta askeettisissa oloissa jonkin etelä-korealaisen pikkukaupungin laitamilla elokuvia tekemättä.

Arirang ei saanut R&A:ssa liikaa sympatiaa puolelleen. Perustelut olivat ymmärrettävät: Arirangiin suhtauduttiin itseään säälivänä ruikutuksena ja todennäköisenä väärennöksenä - mitä todisteita meillä on siitä, että Arirang on totta eikä sepitettä?

Toisaalta, mitä painavia perusteluja meillä on olla uskomatta, että Kim Ki-duk on tosissaan?

Mutta Arirangin voi katsoa sekä dokumenttina että fiktiona ja löytää siitä paljon antoisaa. Teos on kertomus kriisiin joutuneesta elokuvantekijästä, joka ei pysty kohtaamaan viimeisimmässä elokuvassaan löytämiään uhkakuvia: Dream-nimisen elokuvan naisnäyttelijä on ollut vähällä kuolla onnettomuudessa kesken otoksen. Mitään korjaamatonta ei ole sattunut, mutta ohjaaja menee shokkiin ja vetäytyy yhteisöstä.

Arirang on jostakin syvältä, syvältä psyykestä kumpuava purkaus, jossa Kim lukee elämäntarinansa parhaiten tuntemalleen kankaalle: elokuvaksi. Hän pohtii yhteyksiä lapsuutensa eristyneisyyden ja aikuisen iän ryhmätyötä vaativan ammatin välillä, ruoskii heikkouksiaan, puntaroi asemaansa elokuvayhteisössä usein palkittuna auteurina, huutaa ja laulaa, suoraan kameralle. Hän purskahtaa hillittömään itkuun katsellessaan läppäriltä hienointa ohjaamaansa jaksoa, pääteoksensa Viisi vuodenaikaa loppukohtausta, jossa hän itse esittää syyllisyyden painamaa munkkikokelasta rituaalimaisella koetusretkellä kiipeämässä pienen vuoren laelle, josta näkyy keskellä laakson pohjalla lepäävää järveä kelluva pikkuruinen temppeli.

Ei mikään ihme, että monet kokevat Arirangissa katsovansa itsekeskeistä, kliseistä psykoterapiaa. Mutta...Arirang on samalla niin kovin, kovin inhimillinen. Se kuvaa ihmisen perustilaa, yksinäisyyttä, liian kauan kestänyttä. Se kuvaa tarvetta kaikesta huolimatta saada jokin kontakti oman kokemuksen ulkopuolelle. Ja se kuvaa epätoivoisiin mittoihin kasvavaa tarvetta päästä tekemään "omaa juttua" eli elokuvaa.

Sitä Kim tekeekin. Arirangin työryhmä käsittää tasan yhden henkilön. Se on kuvattu surkealla digikameralla, jonka jälki on esteettisesti katsoen kamalaa. Mutta työn jäljestä näkee, että sen takana on kokenut elokuvantekijä: kompositiot ovat kypsiä, luonnollisia ja tarkkoja, leikkauksen rytmi sellaista, että sitä voisi käyttää esimerkkinä opetustilanteessa. Kokonaisuus ei ole sinne tänne huitomista, vaan johdonmukainen rakennelma. Alussa päähenkilö - ainoa henkilö - nähdään pohjakosketuksessa, lopussa demoneitaan tuulettanut Kim alkaa tehdä jälleen elokuvaa.

Arirang voitti viime keväänä Cannesin Un Certain Regard -sarjan. Tuomaristo näki silloin useimpia katsojia syvemmälle.     

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti