keskiviikko 11. tammikuuta 2012

Don Lope Buñuelin ja Surujen Annan puristuksessa

Jokaisen vuoden pitäisi alkaa Buñuelin elokuvalla! Ei sen väliä millä, kyllä se aina katsomisen arvoinen on. Voihan olla, että elokuvan historiaa tarkasti kampaamalla voi löytää Espanjan suurinta ohjaajaa merkittävämmän elokuvantekijän, ehkä pari kolmekin - mutta ei millään neljää enempää. Eikä varmasti ketään jännittävämpää, arvaamattomampaa. Luis Buñuelin elokuvista palaa harmaaseen, painovoiman rasittamaan todellisuuteen aina virkistyneenä.

Tristana vuodelta 1970 - ohjaaja oli siis 70-vuotias - ei kuulu edes mestarin sähköisimpien täysosumien joukkoon, ja silti se on kristallinkirkkaassa kerronnassaan kadehdittavan hienoa elokuvaa.

Tässä, ainakin pinnalta katsoen, yksinkertaisessa moraalitarinassa on kaksi päähenkilöä, elokuvalle nimen antanut nuori nainen, jonka äiti on elokuvan alussa juuri kuollut sekä hänen holhoojakseen nimetty iäkäs herrasmies Don Lope. Toisin sanoen Catherine Deneuve ja Fernando Rey.

Tristanalle voisi antaa toisenkin nimen, Naurettavan miehen tragedia, ja koska Buñuel jätti tämän vaihtoehdon käyttämättä, otti Bernardo Bertolucci tilaisuudesta vaarin vuosikymmentä myöhemmin. Buñuelin elokuvassa - pohjalla Benito Pérez Galdósin kirja - naurettava mies on Don Lope: sosialistin suulla verhoutunut kapitalisti, tekopyhä, mutta arvokaskäytöksinen pseudoaristokraatti ja nautiskelija, joka tekee itsestään täydellisen kohtalon narrin rakastumalla viattomuuttaan hehkuvaan tyttölapseen. Omasta elämänkatsomuksesta riippuu, seuraako Don Lopen viettelystä yksi vai kaksi tragediaa. Vanha mies putoaa täysin polvilleen, mutta Tristanan murhenäytelmä on arvoituksellisempaa ja hienosyisempää tekoa - hän menettää taatusti alkuperäisen viattoman suhtautumisensa, mutta saattaa olla lopussa vapaampi. Tai tiellä helvettiin.

Uskomatonta kyllä, edellä luetun muistaen, Tristana ei ole melodraama, koska ohjaaja ei pelaa tyylilajin säännöillä. Buñuel kertoo tarinan notkeasti, paisuttelematta ja kevyesti, hillitymmin kuin antaisi odottaa. Tristana onkin tekijänsä seesteisimpiä ja ranskalaisimpia töitä: ranskalaisuutta korostaa Deneuven läsnäolon lisäksi tuolla kielellä tehty dubbaus. Mikä aiheuttaa huomauttamaan, että on olemassa taiteenlaji nimeltä äänileikkaus eikä Tristana totta vie ole tuon lajin huippusaavutuksia. Saman tien todettakoon, että KAVAn kopio oli käytännössä loppuunajettu, värit haalenneet muistoiksi, naarmut kuva-alan peittäen.

Tristana on hehkeä esimerkki siitä, miten yksinkertaisesta asetelmasta otetaan sitä tarkkaan tutkimalla niin paljon irti, että pieni nurkka kollektiivisesta ihmisyydestä paljastuu niillekin, jotka eivät tunnista tapahtumia omakseen. Lopussa ei voi oikein muuta kuin tuntea sääliä vanhaa miestä kohtaan, joka kaivaa hautaa omien jalkojensa alle: oma roolinsa on jokaisen päätettävä eikä pidä yrittää olla samaan aikaan sekä isä että rakastaja.

Näihin ihmisen roolileikkeihin Luis Buñuel on pureutunut monesti aikaisemmin, ja myöhemmin.

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti