Viikonloppuna Niagarassa nähtiin läpileikkaus nuorena menehtyneen animaatio-ohjaaja Satoshi Konin urasta. Tapahtuma veti iloiseksi yllätykseksemme teatterin täydeltä väkeä niin perjantaina kuin lauantainakin. Tästä kiitos kaikille tapahtumaan osallistuneille! Oikein erityisesti lämmitti tapa, jolla ihmiset suhtautuivat kunnioittavasti elokuviin valojen sammuttua teatterissa. Tämä, vaikka esitystekniikkamme köhi ajoittain pahanlaatuisesti. Pikaiseksi puolustukseksemme todettakoon kuitenkin, että johtuen retrospektiivin kiertueluonteesta, aikaa ei jäänyt kopioiden ennalta testaamiseen.
Sitten ne itse elokuvat. Huh. Tokyo Godfathersia lukuun ottamatta tarinan teemoja ja juonilankoja yhteen nivomaan tottuneet aivoparat olivat kovilla yrittäessään järkeistää elokuvien tapahtumia. Perfect Blue ahdisti ja oudoksutti. Tiivis tunnelma kuitenkin piti otteessaan. Viimeisenä näytetty Paprika iski niittejä suunnilleen samoihin tajunnan ja alitajunnan kohtaamispisteisiin kuin edellä mainittukin, mutta huomattavasti laajemmalla paletilla.
Paprikan värikkään barokkimainen, surrealistinen, hullulla määrällä interelokuvallisia viittauksia ladattu tyyli laittoi polvilleen jo ensimmäisen viiden minuutin aikana. Silti elokuva ei tuntunut monimutkaiselta, vaan peräti johdonmukaiselta, kunhan unien logiikkaa noudattaneeseen tarinarakenteeseen pääsi sisälle. Tämä vaati päästämään irti totutusta. Toki ajatus elokuvasta unena ja toisaalta mielen koukeroihin pureutuva psykoanalyyttismäinen tarinankerronta on tuttua Hitchcockista Lynchiin, mutta animaatioelokuvan suomat vapaudet tuntuivat vain lisäävän elokuvan lähtökohtaista, selvänäköistä, kahjoutta. Samalla lähes kaikissa Kon-elokuvissa toistuva ilkikurinen, ehkä hieman donrosamainen huumori ilahdutti kovasti.
Itselleni mieluisin elokuva nähtiin retrospektiivin ensimmäisenä päivänä. Millennium Actress kohosi muiden yläpuolelle melankolisen kirpeän pohjavireensä vuoksi. Elokuvassa Kon kertoo hurjan vauhdikkaasti tarinan rakkauden idean perässä koko elämänsä juosseesta näyttelijättärestä. Toisaalta elokuvassa käsiteltiin haaveksi jäänyttä (ja siksi massiivisiin mittasuhteisiin kasvanutta) rakkautta fanin näkökulmasta. Jo lähtökuopissaan surumielinen elokuva kertoi tavallaan antielämisestä, siitä, kuinka ne itselle tärkeimmät asiat saattavatkin lopulta jäädä kokonaan kokematta siellä "todellisessa" elämässä. Ja nähdäkseni juuri Millennium Actressissä Kon onnistui parhaiten kuljettamaan tarinansa pääteemat kirkkaina läpi elokuvan hukkaamatta niitä monimutkaisen rakenteen sekaan.
Elokuvakerho Monroe kiittää vielä kertaalleen kaikkia osallistuneita!
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti