Artikkeli pohjautuu Orionin kolmiulotteisten elokuvien sarjaan keväältä 2012.
"Matka pitkä esimerkin kautta lyhyempi". KAVA osallistui omalta osaltaan aaltoilevaan keskusteluun 3D-elokuvan innostavuudesta/tylsyydestä toteuttamalla mieltä kiihottavan näytössarjan, jonka katsomalla sai tarpeellisen läpikatsauksen kolmiulotteisen elokuvan vuosikymmeniin. Elokuvat tosin esitettiin digitaalisina 2K-kopioina, mutta laatu oli tässä rajauksessa tyydyttävä ja usein enemmänkin.
SUUNNANNÄYTTÄJÄT
Kolmiulotteinen liikkuva kuva ei ole montaa vuotta kaksiulotteista nuorempi, mutta sen todellinen aikuistuminen kesti aina 1940-luvulle asti, jolloin teknisiä ongelmia saatiin ratkaistua tarpeeksi mahdollistamaan koko illan elokuvan valmistaminen. 3D-elokuvan ensimmäinen nollavuosi koitti vuonna 1947, kun Aleksandr Andrijevskin ohjaama Robinson Kruzo sai menestyksekkään ensi-iltansa Moskovassa. Sen yhteydessä kokeiltiin jopa eittämättä innovatiivista heijastustekniikkaa, jossa epämukavia laseja ei tarvittu: kuva heijastettiin pinnalle, jossa oli metallilankoja kahdessa eri tasossa. Tekniikka oli liian far out ollakseen käytännöllinen.
Defoen klassikkoromaanin uskollinen filmatisointi sai olla työn alla niin pitkään, että lopputuloksesta sukeutui enemmän kuin tekninen demonstraatio. Robinson Kruzo on aito seikkailu, huolella kerrottu elokuva, jossa tekniikkaa käytetään dramaturgian työkaluna eikä itseisarvona. Erinomainen seikka kahdesta syystä. Ensinnäkään kolmiulotteinen vaikutelma tässä varhaisessa pioneerityössä ei ole yhtä vaikuttava kuin jäljessä seuranneissa teoksissa. Ja toiseksi, koska tarinankerronta toimii, pystyi Robinsonin koettelemuksia seuraamaan, vaikka tekstitys puuttui. Tekijöiden taidokkuudesta kertoo sekin, että suurin osa ensimmäistä puoliskoa pärjätään ilman varsinaista vuoropuhelua. Kolmiulotteista kuvaakaan ei syöstä katsojan päälle, vaan pyrkimys on hienovaraisempaan ilmaisuun. Mieleenjäävimmässä kuvassa viidakkokissa tallustaa oksaa pitkin kohti katsomoa. Kokonaisuudesta erottaa selvästi amerikkalaisen kepeän kerronnan vaikutuksen.
Hollywood ahtoi takapuolensa 3D-kelkkaan vasta kuusi vuotta myöhemmin. Arch Obelerin Bwana Devil varastaa edelleen useimmissa lähteissä Robinson Kruzon paikan ensimmäisenä 3D-pitkiksenä. Yleensä Obelerin tekelettä ei pidetä juuri minkään arvoisena, mutta parempaa oli tulossa, kun ohjat annettiin brittiläiselle tuontitavaralle.
Samana merkkivuonna 1953 valmistui huolestuttavan kuuloinen Inferno Roy Ward Bakerin ohjaamana. Pahaa enteilevän otsikon taakse piiloutuu yllättäen tehokas "film noir polttavan auringon alla". Aina luotettavan Robert Ryanin hahmottama miljonääri havaitsee joutuneensa koipi klesana vaimonsa ja tämän uuden hoidon juonittelujen uhriksi keskelle rutikuivaa aavikkoa. Parempiakin selviytymiskuvauksia on tehty, mutta Bakerin luomus on edelleen pätevä: ohjaus pitää yksinkertaisen tarinan liikkeessä ja jännitteet piukalla, ja Ryanin miehekäs läsnäolo antaa kokonaisuudelle painoarvoa. Kolmiulotteinen kuvaus ei tässäkään ole tehostekeino, vaan paljastaa toivottomia etäisyyksiä, joita vastaan kuolemaan viskattu mies kamppailee. Infernon katselee varmasti mielellään tavallisenakin versiona, mutta aiheen ohuuden takia 3D antaa kiistämätöntä lisäkiinnostavuutta.
Vuoden sisään Infernosta tarttui 3D-tekniikkaan kaikkien aikojen kuuluisin tätä ilmaisukeinoa kokeillut elokuvantekijä, Bakerin maanmies Alfred Hitchcock. Tuloksena oli yksi Hitchin harvoista välitöistä, Dial M for Murder eli lattealta suomennokseltaan Täydellinen rikos. Sama brittiläisen maltillinen linja kolmiulotteisuuteen jatkuu, mutta ulkotilojen sijaan liikutaan sisällä ja melkein pelkästään samassa asunnossa. Tilan hahmottamisen strategia on tässäkin ensisijainen: Hitchcockin ratkaisu oli sijoittaa kuvan etualalle aina esineitä ja näyttelijät seuraavaan tasoon. Välityö tai ei, Dial M for Murder on edelleen vetävästi etenevä hauska pikku murhakaruselli, jossa aviomies yrittää saada vaimonsa hengiltä ensin palkkatappajan avulla ja myöhemmin tuomarin. Lontooseen sijoittuvan tarinan kompatuskivenä käy Grace Kellyn epäuskottavuus, mutta periamerikkalainen Ray Milland osoittaa lahjakkuuttaan täysin uskottavana brittisiippana. Kunnes kuvaan astuu rikoskomisariota esittävä verraton John Williams, joka varastaa kaikki kohtauksensa.
KOHTI UUTTA NOLLAVUOTTA
Viime vuosikymmeneltä lähtien 3D-elokuvaa on yritetty elvyttää. Paitsi että siitä on tehty - varsin menestyksekäs - markkinointikikka, muutamia yrityksiä on tehty myös 3D-elokuvan uudistamiseksi. James Cameron ei onnistunut siinä laiskanpulskealla Avatarillaan, sillä vaikka tekniikka toimi, elokuvassa ei itsessään ollut syvyysvaikutelmaa intellektuaalisessa mielessä. Wim Wendersin Pinakaan ei odotuksista huolimatta onnistunut luomaan 3D:n nahkaa uudelleen. Kauniista pinnastaan huolimatta Pina ei kertakaikkiaan vedä koko lähes kaksituntista kestoaan. Tämän ovat huomanneet monet, ja selityksiäkin on yritetty antaa, sillä Pina on elokuva josta tekisi kovasti mieli pitää enemmän kuin siitä lopulta pitää. Kuvaahan se tanssia, ja tanssi on kaunista. Mutta jokin elokuvan ytimessä tekee siitä etäisen, ja luulenpa että se jokin on Pina Bausch itse.
Pinan sanotaan olevan elokuva modernin tanssin legendasta. Sen ymmärtäminen siis saattaa vaatia asianharrastuneisuutta. Wuppertal Tanztheater Pina Bauschin perustajan koreografioista saa toki maallikkokin paljon irti, mutta pitkän elokuvan mittaan huomio alkaa enenevässä määrin kiinnittyä toiston määrään ja sen mekaaniseen luonteeseen. Voi olla, että teatterissa, missä voi haistaa esiintyjän hien, ilmaisu tulee iholle väkevämmin, mutta elokuvassa seuraa tympääntyminen. Pina lakastuu jonnekin kestonsa varrelle, valitettavasti.
Näin ollen elokuvailmaisun uudistaminen jää jälleen Werner Herzogin harteille. Ja Herzog painelee tehtävä harteillaan luolaan.
Ranskassa Chauvet'n luolassa vuonna 2010 kuvattu The Cave of Forgotten Dreams (Unohdettujen unien luola) on kaikkien aikojen 3D-elokuva. Se on ensimmäinen 3D-elokuva, joka on suorassa suhteessa kuvaamiinsa pintoihin eikä sitä siksi mielellään näkisi "latistettuna". Se on 3D-elokuvan nollavuosi.
Tässä elokuvassa Herzog ei puhu vähemmästä kuin ihmisyyden alkuperästä. Chauvet'n luola pitää sisällään vanhimmat löydetyt luolamaalaukset, yli 60 000 vuoden takaa. Hevosia, mammutteja ja metsästystä kuvaavat häkellyttävän kauniit maalaukset merkitsevät alkupistettä kaikelle taiteelle. Herzog tallentaa luolan polveileville pinnoille hahmotellut teokset sykähdyttävällä kunnioituksella ja arvokkuudella. Kolmiulotteinen kuvaus tuo aaltoilevan tilan lähelle katsojaa tavalla, jota ei ole aikaisemmin nähty. Samalla suuri saksalainen luo dialogin menneisyyden ja nykypäivän sekä tieteen ja taiteen välille: miten ymmärrykseemme ihmisen historiasta vaikuttavat viestit niin kaukaa, että sitä on vaikeaa käsittää? Muutaman kivenheiton päässä Chauvet'sta sijaitsee ydinvoimala, jonka vaikutukset ympäristöön paljastuvat häiritsevän dramaattisiksi. Herzogilainen realismi ei ole kovin toiveikasta.
Jos kolmiulotteisen elokuvan perusongelma on siinä, että se ei tee enempää kuin vahvistaa sitä kolmiulotteisuuden illuusiota, mihin kaikki liikkuva kuva perustuu, on Unohdettujen unien luola ensimmäinen tämän kynnyksen ylittäjä tehden kolmiulotteisuudella todeksi sellaista mihin tavallinen, kaksiulotteinen kuvaus ei pysty. Minkä lisäksi se on äärettömän kaunis, silmää ja mieltä hellivä dokumenttielokuvan merkkiteos.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti