Kumpikohan tuli suurempana yllätyksenä, se, että Nora Ephronin kerrottiin kuolleen eilen, tiistaina, vai se, että hän oli jo 71-vuotias?
Humoristit tuntuvat vanhentuvan muita hitaammin. Ehkä väitteessä naurun pidentävästä vaikutuksesta piilee jotain?
Ei voi olla helppoa lyödä itseään läpi Hollywoodissa, jos on nainen, mutta ei ole näyttelijä. Vielä vaikeampaa lienee naisen saavuttaa uskottavuutta, jos kirjoittaa komediaa. Ainakin ennen Tina Feyn astumista kuvioihin. Mutta ennen Tinaa oli Nora eikä hän jättänyt jälkeensä mitenkään merkityksetöntä perintöä.
Ennen komediaa oli draama. Nora Ephron oli toinen Mike Nicholsin erinomaisen ohjauksen Tapaus Silkwood (1983) käsikirjoittajista. Tosipohjaisessa ydinvoimaladraamassa nähdään ilmiömäinen Meryl Streep uransa aidoimmassa roolissa sekä Cherin vaikuttava debyytti.
Sekä Nichols että Streep palasivat Ephronin tekstin pariin jo kolme vuotta myöhemmin. Vaisuhkon vastaanoton saanut Sydän karrella perustui Ephronin omaelämäkerralliseen romaaniin, jossa hän käsitteli epäonnistunutta avioliittoaan Watergate-skandaalin paljastamisesta Pulitzer-palkitun journalistin Carl Bernsteinin (Jack Nicholson) kanssa. Vuodet ovat tehneet hyvää hiukan ulkokohtaiselle, erityisen hyvin näytellylle draamakomedialle.
Sydän karrella -teos merkitsi käännekohtaa, sillä keski-ikäistynyt Ephron löysi seuranneiden vuosien aikana omimman äänenlajinsa. Vuoden 1989 Rob Reiner -ohjaus Kun Harry tapasi Sallyn kestää tekstinsä raikkauden ja rakenteen lujuuden takia edelleen aikaa ja kuuluu vuosikymmenen välittömimpiin amerikkalaiskomedioihin. Yhdysvalloissa elokuva on jo aikaa sitten julistettu klassikoksi, minkä heille voi suoda. Vielä isompi hitti sukeutui Ephronin omasta ohjauksesta Uneton Seattlessa (1993), jossa hän paljasti vaikutteensa kumartamalla 50-luvun amerikkalaiset melodraamojen suuntaan: Leo McCareyn Unohtumattomalla rakkaudella (1957) on elokuvassa merkittävä sija ephronilaisen naiskuvan avaimena. Vaikka Uneton Seattlessa menettääkin osan potkustaan selvään yleisön liehakointiin, saisivat nykypäivän jenkkihumoristit silti ottaa sen dialogista ja rakenteesta opikseen. Sitä paitsi leffa kuuluu Tom Hanksin suuriin voittoihin.
Kahden pääteoksensa jälkeen Ephron oli selvästikin saanut tärkeimmän sanotuksi. Uran loppua määrittävät lähinnä menestykset kaupallisessa mielessä. (Ephron kamppailee Betty Thomasin kanssa kaikkien aikojen tuottoisimman naisohjaajan tittelistä.) Mikael (1996) on John Travoltan mahtiroolista huolimatta mahalasku, Sinulle on postia puolestaan klassikon uudelleenlämmitys, pääosissa laskelmoidusti Seattlen Hanks ja Meg Ryan. Kiinnostavinta Ephronia nähtiin joutsenlauluksi jääneessä Julie ja Juliassa (2009), joka on puoliksi hyvä komedia: Meryl Streepin ja Stanley Tuccin vetämät epookkikohtaukset viehättävät vaivattomasti, heidän nykypäivän vastineitaan esittävien Amy Adamsin ja Chris Messinan jäädessä auttamatta varjoon.
Nora Ephronin nimi tullaan ikuisesti liittämään Seattleen, mutta se ei muuta miksikään sitä tosiseikkaa, että Ephron oli newyorkilainen luuytimiä myöten. Erityisesti naishahmoissaan hän loi melkein vastineen Woody Allenin manhattanilaisille juutalaismiehille. Parhaiten tämän onnistui välittämään Meg Ryan Sallyna, sen jälkeen ephronilainen nainen oli yleensä yhtä tunnistettava kuin maneerinenkin: tavallaan viehättävä, mutta usein häiritsevällä tavalla tyttöikään jämähtänyt romanttinen höpsö. Ephronin osuvimmat huomiot on kerta toisensa jälkeen kaivettava tämän keskenkasvuisen tyypin helmoista.
Naurun aikaansaaminen ei ole helppo haaste, varsinkaan, jos siihen pyritään sellaisen lämmön kautta, mitä Nora Ephron tavoitteli ja mihin monia kollegoitaan useammin ylsi. Kyllä tätä elämäntyönä voi pitää.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti