perjantai 10. elokuuta 2012

Toimintaelokuva taideteoksena

Mikä on maailman paras moderni toimintaelokuva?

Kyetäkseen antamaan jonkinlaisen vastauksen tähän, pitäisi pystyä määrittelemään "moderni" toimintaelokuvassa. Toimintaelokuvia on tehty melkein nollavuodesta lähtien - yhtenä esimerkkinä vaikkapa Porterin varhais-western The Great Train Robbery vuodelta 1903, jonka toiminnan kuvauksessa ei ole kerrassaan mitään vikaa. Mutta jos sen asettaa rinnan Matrixin (1999) kanssa, joitakin eroavaisuuksia on havaittavissa. Missä kohtaa tällä 96 vuoden aikavälillä tapahtui murros, joka leimaa toimintaelokuvia ja toiminnan kuvausta tänäkin päivänä?

Oliko ensimmäinen modernisti toteutettu actioner ehkä First Blood - taistelija vuodelta 1982? Vai kenties joku 70-luvun aasialaisista martial arts -elokuvista? Kuuluvatko ne samaan kastiin ensimmäisen Rambo-seikkailun kanssa? Entäpä John Boormanin Syvä joki (1972), jota monissa yhteyksissä pidetään kaikkien aikojen parhaana toimintaelokuvana? Tämä loistava trilleri toimii toimintaelokuvanakin, mutta voimakas psykologinen painotus vie siinä sijaa nykyaikaiselle actionille tunnusomaiselta kineettisyydeltä - siis liike-energialta, joka tavoitetaan liikkuvan kameran, nopean leikkauksen ja luotisateen risteyskohdassa.

Nämä ja monet muut kysymykset jäävät tässä vaille vastausta, jokaisen itsensä pohdittaviksi.

Pääkysymykseen on paljon helpompi vastata.


Maailman paras toimintaelokuva on Die Hard - vain kuolleen ruumiini yli, jonka John McTiernan ohjasi vuonna 1988. Se ei ollut ensimmäinen action-leffa, mutta se muodostui genrensä arkkityypiksi samassa merkityksessä kuin Sheriffi (1952) westernille tai Länsirintamalta ei mitään uutta (1930) sotaelokuvalle. Die Hard on lajityyppinsä virheetön muotovalio, mutta myös ajatuksenjuoksu sen pinnan alla kestää päivänvaloa paremmin kuin yhdeksän kymmenestä sen lajitoverista.

Vaikka Die Hard on John McTiernanin elokuva, jos kenenkä, on se etenkin Hollywoodin suurtuotannoille tyypillisesti ryhmätyön tulos. Die Hardissa osui samaan leikkauspisteeseen monta mielenkiintoista lahjakkuutta; joillekin heistä Die Hard merkitsi uran lakipistettä, joillekin vain porttia vielä isompiin menetyksiin. Avainpelaajat olivat:

- ohjaaja McTiernan, jonka pari vuotta aikaisempaa käyntikorttia Predator monet pitävät yhä Die Hardiakin parempana. Yhtä monet puolestaan pitävät McTiernanin parhaana Die Hard 3:a, jonka ensimmäinen puolisko kulkeekin sensaatiomaisesti. Mutta koska toinen puolisko ei ole aivan yhtä rautaa - lähinnä käsiksen puolesta -, on lopputulos epätasaisempi kuin sarjan ensimmäisen leffa. Tämän leffan jälkeen kaikkien aikojen lahjakkain toimintaohjaaja on hiljalleen kadonnut tutkalta.

- supertuottaja Joel Silver, jota Markus Selin on koittanut matkia suomalaisissa miniympyröissä mahdollisimman tarkoin. Silverille elokuvatuottaminen on ennen muuta rahan taikomista tyhjästä, mutta poikkeuksellisen terävänenäisenä lahjakkuuksien haistajana hänen ultrakaupallisessa tuotannossaan on merkittäviä voittoja. Hän tuotti jo Predatorin sekä toisen Die Hardin tärkeän edeltäjän, Commandon, ja Tappavan aseen. Vuosituhannen vaihteessa hän sinetöi asemansa lopullisesti luotsaamalla Wachowskin sisarukset Matrix-menestykseen.

- Commandosta Silver toi mukanaan kirjoittaja Steven E. de Souzan. Commando on Die Hardiin verrattuna avuttomasti ohjattu (by Mark L. Lester), mutta parasta siinä on de Souzan hurtti ironia, joka pääsi hyvään käyttöön Roderick Thorpin romaania Nothing Lasts Forever Die Hardiksi sovitettaessa. Sittemmin de Souza on taantunut kirjoittamaan Beverly Hillsin kyttä -jatko-osia ja muuta roskaa. Silver tilasi toisenkin käsikirjoitusversion kunnianhimoiselta ensikertalaiselta nimeltä Jeb Stuart. Stuartin uran lakipiste osui pari vuotta myöhemmin Takaa-ajetun kohdalle. Hän ohjasi myös hyvän mindfuck-trillerin Switchback (1997) - ja hiljeni sitten 13 vuodeksi.

- kuvaaja Jan de Bont. Hollantilainen oli jo Die Hardin aikoihin alansa huippunimiä, erityisen kuuluisa yhteistyöstään Paul Verhoevenin kanssa. Voittoihin kuuluvat myös Oscar-palkittu Max Havelaar, Cujo, Niilin jalokivi - sekä tietysti Pornopaholainen (1970). Rupesi ohjaajaksi ja teki ensitöikseen yhden action-genren parhaista: Speedin. Mutta viimeiset viisitoista vuotta ovat olleet yhtä isoa epäonnistumista.

- Bruce Willis. Ennen Die Hardia stand up -koomikkona aloittanut Willis tunnettiin lupsakkana tv-tähtenä; Die Hardin jälkeen hänet tunnetaan Hollywoodin virallisena maailmanpelastajana kotitantereella ja avaruudessa.

Täytyy uudestaan hämmästellä, miten valtavasti tuttukin teos avautuu ja laajenee, kun sen pääsee näkemään filmiltä ja valkokankaalta. Dvd-versiossa - ja versiosta voidaan hyvällä syyllä puhua - kuvaa on kirkastettu ja väripalettia vesitetty. Originaali on hätkähdyttävän tumma ja de Bont on pitänyt sähkölaskun aisoissa. Ihmiset ovat todella ruskeita ja kuvien tekstuuri on syvä ja tyydyttävän huokoinen. Kenties tärkeämpää on, että McTiernanin tarkkaan miettimät nyanssit suorastaan hyppäävät dvd-esitykseen tottuneen silmille. Esimerkiksi muutamien tyyppitutkielmien terävyys asettuu vasta nyt kunnolla kohdilleen: kun "miljoonasopimuksia aamiaiseksi tekevä" kokkelinenä Ellis on aiemmin vaikuttanut hymyilyttävästi huvittavalta karikatyyriltä, paljastuukin hän Hart Bochnerin sisäistyneenä nappisuorituksena 80-luvun narsistisen bisnesjuppityypin kritiikiksi. Eikä Bochtner jätä kiveä kiven päälle huutavan hauskassa, täydellisesti rytmitetyssä suorituksessaan. Samalla tavalla Alan Rickmaninkin arkkipahasta löytyy gestiikan vivahteikkuutta, joka aiemmin ei ole päässyt oikeuksiinsa.

Huumori on elintärkeää Die Hardin onnistumiselle, mutta toisesta syystä kuin Tappavassa aseessa, jossa sitä käytettiin pelkkänä kikkana pitämään yleisö hyvällä tuulella toimintajaksojen välissä; Die Hardissa huumorilla inhimillistetään eskapistisen toimintafantasian henkilöhahmoja, ja kun tarinan supersankariin näin saattaa samastua, tuntuu elokuvan mahdoton tarina merkillisen uskottavalta. Tottahan toki Die Hard muistetaan ennen muuta "yippee-ki-yay, motherfucker" -heitostaan, mutta sen tyyliset one-linerit ovat muuten harvassa: niiden tilalla on pelkästään napakkaa vuoropuhelua.

Ja tässä kohdin alkaa raja taiteen ja viihteen välillä sumentua. Liian usein toiminta ja taide sulkevat toisensa pois, ja monien mielestä tämä on asiain luonnollinen tila. Onnistuneita demonstraatioita "taiteellisen" ilmaisun ja rajun toiminnan naittamisesta löytyy kuitenkin muiden muassa Samuel Fullerin, Sam Peckinpahin, John Boormanin, Andrei KontshalovskinJohn Woon, Luc Bessonin, Quentin Tarantinon ja Steven Spielbergin elokuvista. Kiinnostava hiljattainen esimerkki on Jerzy Skolimowskin puolitoista vuotta sitten ilmestynyt Essential Killing. Suorastaan pökerryttävän kineettinen takaa-ajotrilleri, jossa päätähti Vincent Gallo ei pukahda sanaakaan, on eksistentiaalinen toimintaelokuva, jonka jännite kestää viihdeodotuksetkin. Silti elokuva murhattiin epäoikeudenmukaisesti vaikenemalla se kuoliaaksi. Sille on varattu "vain" kulttielokuvan osa.

Die Hardissa kaikki pyrkimykset niin viihdyttämiseen kuin luovaan tekemiseen sulautuvat yhtenäiseksi kokonaisuudeksi paremmin kuin koskaan ennen tai tähän mennessä. Toki Léon ja Kill Bill ovat paljon Die Hardia parempia elokuvia, vaikka ne voidaan laskea toimintagenreen, mutta niiden temaattinen skaala on myös kunnianhimoisempi; Die Hardissa kyse on toimintafantasiasta, jonka pintavirtojen alta voi lukea sivuteemoja - eikä toisin päin.

Yksi näistä saumattomaan kokonaisuuteen liittyvistä sivumelodioista on McTiernanin taiturimainen tyylilajinvaihdos trilleristä satiiriin, kun järjestyksenvalvojat saapuvat paikalle. Ohjaaja pitää poliisin erikoisjoukkoja ja FBI:tä mehukkaasti pilkkanaan päästämättä hommaa lipsahtamaan kliseiseksi farssiksi. Kyse on keinoista, joiden avulla McTiernan asettaa arvostelun alaiseksi yhteiskunnan kriisivalmiuden, joka ei salli teorian kirjaimen tulkintaa käytännön edessä. Lukemattomat toimintaelokuvat ovat soveltaneet samaa ajatusta siitä, että yksi päättäväinen sankari pystyy paljon enempään kuin jäykkä institutionalisoitu koneisto, mutta mieleen ei tule toista lajin teosta, jossa tämä kuvio olisi tutkittu yhtä huolella ja pätevästi.

Die Hardin tehokkuus perustuu McTiernanin kyvylle tehdä tarkkoja, dynaamisia kuvia ja liittää niitä toisiinsa helminauhamaisesti. Elokuvan flow on mykistävä. Siitä huolimatta pienistä tyyppihahmotelmista tulee eläviä, hengittäviä ihmisiä, mistä esimerkkinä William Athertonin legendaarinen paparazzi, jonka valkokangasaika tässä ykkösosassa on yllättävän pieni siihen nähden, miten hyvin hän jää muistiin.

Toinen tärkeä, ja isompi, hahmo on mässäilyyn taipuvainen "Sgt. Al Powell" eli Reginald VelJohnson, jonka rooli tekee Die Hardista omaperäisen buddy movien, jossa buddyt kohtaavat vasta lopussa kriisin lauettua. Radiopuhelimitse siteen toisiinsa solmiva parivaljakko on aiheen omalaatuinen ja jännittävä variaatio.

Huolimatta Pulp Fictionista ja 12 apinasta John McClane taitaa olla Bruce Willisin suurin bravuuri. Kopiointi on ehkä vähän laimentanut työn vaikuttavuutta ja saattaa unohtua, että Willis loi nykyaikaisen, haavoittuvaisen toimintasankarin perustyypin. McClane on loistava roolisuoritus, jonka nuori ja vielä kunnianhimoinen Willis tekee täysin lajityypin ilmaisuvaatimukset ymmärtäen. Hän kuljettaa katsojaa mukanaan vaivattomasti tiukasta paikasta toiseen ja uskalsi tuolloin ennen näkemättömällä tavalla näyttää sankarin kokemat kärsimykset ja ahdistukset. Häneltä riittää sympatiaa loppuun saakka jopa Ellis-paralle, ja jakso lasinsirujen silpomien jalkojen kanssa on edelleen...viiltävä. Willisin perusolemukseen kuuluva humorismi saa raikkaalla tavalla katsojan nauramaan kanssaan tapahtumien älyttömyydelle.

Willisin luoman tyypin seuraava huomattava kehitysaskel nähtiin vasta 2000-luvulla, jolloin tarvittiin Matt Damonin kaltainen virtuoosi tuomaan hahmoon uutta verta Bourne-elokuvissa.

Buddy movieta, trilleriä, katastrofielokuvaa ja satiiria westernkaiuin täydelliseksi toimintaleffaksi yhdistänyt Die Hard sai suurmenestyksen sekä katsojien että kriitikoiden joukossa. Tuotantopuolella muun muassa pienoismallien hyödyntämisessä innovatiivinen teos sai peräti neljä Oscar-ehdokkuutta, mutta ilmestyi valitettavasti samana vuonna kuin Kuka viritti ansan, Roger Rabbit? Die Hardin merkitystä vaikutteiden antajana ei ole kukaan kyseenalaistanut enää aikoihin.

PS. 'Die-hard' on hankalasti suomeen kääntyvä termi, joka tarkoittaa yhtäältä jotakuta vaikeasti tapettavaa, mutta yleisemmässä käytössä johonkin asiaan täydellisesti uskovaa persoonaa; vankkumatonta, järkähtämätöntä asennetta henkilössä, esim. urheilujoukkueen kannattajaa.

PPS. Orionin tyypillisesti ammattitaitoinen konehuone ansaitsee harvinaisen ison kimpun risuja: sekä Terminatorin että Die Hardin esityksissä filmi katkesi kelalta toiselle vaihdettaessa. Yrityksistä huolimatta tätä merkillistä SAMAAN teemasarjaan kohdistunutta huolimattomuutta on erikoisen työlästä antaa anteeksi, sillä kuten ylläkirjoitetusta käy ilmi, kineettinen "draivi" molemmissa elokuvissa on niiden selkäranka. Lisäksi, vaikka se olisi kuinka tahatonta, jälkimakuun hiipi häivähdys ylenkatseellisuutta "kaupallista viihdetuotetta" kohtaan - mitä molemmat teokset ilman muuta pintatasolla ovatkin.

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti