Kuolleen alppinistin hotelli on nimittäin oikein kiinnostava ja omaperäinen teos. Eksentrinen, klaustrofobinen elokuva luo merkillisen tunnelman kankaalle tarinassa, joka lievästä itseään toistavuudesta huolimatta kulkee etevänä kuvakertomuksena. Seuraamme poliisitarkastaja Glebskin toimintaa laakson pohjalla seisovassa, upeiden vuorten ympäröimässä hotellissa, jossa aluksi kukaan ei tunnu tietävän, onko rikosta ylimalkaan tapahtunut. Glebskin viipyessä alkaa merkillisiä asioita sattua, ihmiset vaikuttavat kuolevan, mutta näyttäytyvät sitten elossa, ja kaikkea verhoaa selittämätön salailun ilmapiiri. Davidlynchiksi elokuva ei mene, vaan lopussa revitään salaisuuksien verhot oikein kunnolla auki.
Painostava tunnelma on taitavan, voimakkaasti valoilla pelaavan kuvauksen ansiota. Toisaalta seudun vuoret on kuvattu erinomaisen komeasti. Myös näyttelijät heittäytyvät vahvasti elokuvan poimuihin. Erityistä huomiota kiinnittää Sven Grünbergin tehokas elektroninen musiikki, joka hienoisesti, mutta kiinnostavasti tuo mieleen kolme vuotta myöhemmän Blade Runnerin.
Siinä missä Viimeisen pyhäinjäännöksen piiloteksti tiivistyi sankarin ylpeästi toistuviin "Ma ole vaba meas!" -julistuksiin, Kuolleen alppinistin hotelli kommentoi väärin toimivan hallinnon säätämien lakien täyttämisen velvollisuutta. Elokuva päättyy hätkähdyttävään jaksoon, jossa Glebski puolustelee tehtävässään tekemiä päätöksiä velvollisuudella toteuttaa lain kirjainta. Itsenäisyytensä Neuvostoliitolle menettäneillä virolaisilla ei taatusti ollut vaikeuksia lukea Romanovin tarkoittamaa viestiä näistä loppuhetkistä.
Viron elokuva 100 vuotta -tapahtuman päätöselokuvaksi jäänyt Georgica oli vakavan univelan takia pakko jättää kahteen ensimmäiseen kelaan. Koska ei ole luultavaa, että elokuvasta ilmestyy muita tekstejä, kun paikalle jäi kolme katsojaa, tulkoon merkittyä ylös elokuvan alkupuoliskosta pari kiinnostavaa seikkaa. Nimittäin näin suomalaisin silmin tämän 1998 valmistuneen teoksen eräät yhtymäkohdat vuoden 2009 Postia pappi Jaakobille -draamaan kipunoivat pääkopassa. Molemmat sijoittuvat muutaman vuosikymmenen päähän taaksepäin nykyhetkestä. Molemmissa traumatisoitunut keskushenkilö sijoitetaan enemmän tai vähemmän pakolla vanhemman mentorin elämänkouluun. Sulev Keedusin ohjaamassa Georgicassa Kaarina Hazardin osassa on puhekykynsä menettänyt noin 10-vuotias poika, jonka äiti lähettää Neuvostoliiton ilmavoimien koealueella jonkinlaista tarkkailijan hommaa toimittavan entisen lähetyssaarnaajan, jonka nimi on Jakub(!), hoiviin paranemaan. Heikki Nousiaisen maalaisveljeltä näyttävä Evald Aavik on parasta visuaalisesti vähän tasapaksussa elokuvassa, veistäen suomalaiskollegaansa paljon autenttisemman, tyystin epäsentimentaalisen hahmon. Yhtymäkohdat ovat sattumaa, mutta kiinnostavia. Toiselta puolen tarkasteltuna voidaan todeta, että siinä missä Postia pappi Jaakobille kertoo kirjeiden lähettämisestä, Georgica kertoo Vergiliuksen suurrunoelman kääntämisestä latinasta swahiliksi urkujen soiton ja mehiläisfarmin hoitamisen ohessa. Kumman sinä valitsisit pelkän synopsiksen perusteella?
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti