lauantai 5. tammikuuta 2013

Aallon lyömät

Elokuva perustuu tositarinaan. Artikkelin loppu pitää sisällään paljastuksia tämän tarinan käänteistä, mikä saattaa häiritä jotakuta lukijaa. 

Kömpelösti otsikoitu Selviytyminen/The Impossible rantautuu Suomeen esimerkkinä siitä, miksi kirjallisuus ja teatteri nauttivat niin paljon suurempaa arvostusta kuin elokuva. Elokuva voi olla mahtava ilmaisukeino, joka oikeissa käsissä liikuttaa kansoja tehokkaammin kuin mikään muu taidemuoto. Toisaalta huono kirja katoaa tutkalta paljon nopeammin kuin huono elokuva. Ja kuinka huono Selviytyminen onkaan.

Aihe ei juuri isompi ja tärkeämpi voisi olla. Jouluna 2004 varsinkin Etelä- ja Kaakkois-Aasiaan iskeytynyt, voimakkuudeltaan erittäin harvinainen tsunami vaikuttaa vielä tänäkin päivänä satojen tuhansien tai miljoonien ihmisten elämään. Maailmankylästämme ei juuri sellaista kolkkaa löydy, jota Itä-Afrikkaa myöten kuolonuhreja niittänyt hyökyaalto ei olisi koskettanut. Kahdeksan vuoden odottelun jälkeen Selviytyminen on ensimmäinen globaali elokuva oman sukupolveni ainoasta globaalista luonnonkatastrofista. Elokuva mokaa mahdollisuutensa täysin. Miten niin on päästetty käymään?

Tsunamia käsitteleviä skenaarioita viimeisen kahdeksan vuoden ajalta löytyy varmaan tukuttain tuotantoyhtiöistä ympäri pallon. Rajalliseen levitykseen, esimerkiksi Aasiassa, on saapunutkin joku tuotos, ja televisiolle tehtiin pari vuotta sitten tavoitteensa korkealle asettanut minisarja. Korkean profiilin elokuvan valmistaminen näin valtavasta tapahtumasta merkitsee kuitenkin aivan toisen luokan haasteita. Tavoite on saada aikaan paljon resursseja vaativa, uskottava kuva fyysisistä tapahtumista sortumatta paheksuntaa herättävään yltiökaupallisuuteen. Kuinka tämä yhtälö saadaan taloudellisesti kannattavaksi?

Espanjalaisten yhtiöiden yhteistuotanto on lähtenyt kulkemaan kompromissien polkua. Pohjaksi on valittu espanjalaisen Bélonin perheen tarina, mutta koska maailma ei tunne espanjalaisia supertähtiä (paitsi aviopari Javier Bardem-Penelope Cruz...), Selviytymisen perhe tuleekin Australiasta Naomi Wattsin ja Ewan McGregorin esittäessä vanhempia. Kumpikaan ei siltikään kuulu ihan A-luokan supertähtiin, mutta ovat tarpeeksi tuttuja isoimmilla markkina-alueilla. Ja sitä paitsi hyviä näyttelijöitä...eivätkä kalleimmasta päästä.

Ohjaajaksi on valikoitunut Juan Antonio Bayona, jonka CV:stä löytyy vain yksi aiempi pitkä ohjaus, aivan päin honkia ohjattu, mutta menestyksekäs kauhutarina Orpokoti.

Tuotannollisesti paketti alkaa vaikuttaa melko turvalliselta 40 miljoonan dollarin projektille. Mikä siis on pielessä?

Se, että on ajateltu "mitä voidaan kertoa" eikä "mitä pitäisi kertoa".

Selviytyminen käsittelee tunteita (miten, siitä tuonnempana), kun sen pitäisi käsitellä konkreettista todellisuutta. Bayona ja kumppanit ovat tehneet elokuvan toisistaan eroon revityn perheen selviytymistaistelusta ja matkasta takaisin yhteen. Mutta se ei ole vuoden 2004 tsunamin tarina. Bélonin/Bennettin perheen tarina, vaikka yksilötasolla koskettava, ei ole millään tavalla keskeinen vuoden 2004 tsunamissa. Mutta hyvä on, taitavan tekijän käsissä tällainen lähtökohta olisi voinut paljastaa katastrofin todellisuuden kuin prisman läpi. Bayona on kaikkea muuta kuin taitava. Läpi elokuvan vallitsee vaikutelma, että hän ei kunnolla tunne tai ole oppinut tuntemaan yhtäkään kuvaamistaan ihmisistä. Siten korostuu se ikävä tosiseikka, että ne ihmiset, joihin tapahtumat sattuivat eniten, paikalliset asukkaat, kuten thaimaalaiset, jäävät pelkäksi taustaksi. Ja koska näin käy, ei elokuva saa aikaan kunnollista kuvaa tärkeistä asioista, kuten siitä, millä edellytyksillä uhreille saatiin apua tuhoutuneessa infrastruktuurissa, miten kylä- ja kaupunkiyhteisöt nousivat jaloilleen ensimmäisinä tunteina ja päivinä ja miten tämä kaikki muutti yhteiskuntaa ja siinä vaikuttaneita ihmisiä. Selviytymisen lähestymissuunta on väärä, ulkoa sisään, kun sen pitäisi olla sisältä ulos. Se toimii kuten kaikki länsimaiset muissa kulttuureissa liikkuvat kriisitilannekuvaukset (paitsi esim. Hotelli Ruanda) yrittämällä anglosaksisten päähenkilöiden kautta kuvata vierasta maata. Selviytyminen ei kuitenkaan edes anna thaimaalaisille kuin yhden roolin, jolla on kahta vuorosanaa enempää. Elokuvasta ei opi mitään, sen sisällä ei ole mitään. Bayona ampuu ladon seinästä ohi, ja se saa vihaiseksi.

Yhtä paha on, että Selviytyminen on dramaturgisesti amatöörimäinen. Siinä yhdistyvät kuluneimmat kerronnan rakenteet sietämättömän korniin tunnekuvaukseen. Bayona ei pelkästään ohjaa kuin olisi aiemmin ohjannut vain yhden huonon elokuvan, hän ohjaa myös kuin ei olisi aiemmin nähnyt kuin yhden huonon elokuvan. Tämä ei tietenkään haittaa ketään joka on nähnyt vain yhden elokuvan. Meitä, jotka olemme nähneet useampia, pistää silmään alkeellinen tapa kulkea kohti tunnekliimaksia loputtomien lähikuvien kautta ylidramaattisen musiikin säestämänä. Bayonan keinot ovat kuluneimpia: esimerkiksi Bennettin perheen saapuminen Khao Lakiin esitetään onnellisten hetkien montaasina, ajatuksen ollessa niinkin omaperäinen kuin että edessä häämöttävä käänne on mahdollisimman suuressa kontrastissa.

Nyt, niin huono kuin Selviytyminen onkin, se onnistuu itse katastrofin kuvaamisessa. Ei tärkeimmällä tasolla eli dramaturgisesti, koska aallon iskiessä kankaalla ei ole yhtäkään hahmoa, joka tuntuisi todelliselta. Mutta elokuvallisessa mielessä Bayona osaa kuvata toimintaa. Itse hyökyaalto on tehty ilmiömäisen taitavasti ja autenttisesti. Kankaalla näkemäänsä uskoo sataprosenttisesti, toisin kuin Roland Emmerichin efektihurjasteluissa. Aaltoa seuraavan kaaoksen rekonstruoimisessa Bayona pääsee osaamisalueelleen. Tuhon lavastus sekä maskeeraus ja puvustus ovat huipputyötä. Tsunamin fyysiset vaikutukset tulevat selvemmiksi kuin minkään dokumenttitallenteen kautta. Mutta kuten sanottu, nämä ansiot eivät riitä, koska on kuin kalliisiin kehyksiin olisi piirretty väriliiduilla.

Palatessaan niin sanotusti ihmisten pariin, Bayona eksyy jälleen. Loppukohtauksissa on vaikea kääntää katsettaan kankaalle. Isän ja pojan kohtaaminen kuvataan sarjana isän lähikuvasta pojan lähikuvaan ja takaisin ja taas takaisin ja taas jne. dialogin ollessa:

- Isä!
- Lucas!
- Isä!!
- Lucas!!!
ad infinitum.

Elokuvan viimeistä edeltävät kaksi kuvaa ovat lähikuvia itkevästä Naomi Wattsista...niiden jousien ja sen pianon soidessa. Tunteita ei jumalauta kuvata tällä tavalla! Ei enää tähän maailman aikaan. Tunteet ovat kuin kuvat, hauraita. Ne ovat voimakkaita ainoastaan, jos niitä käsittelee herkkyydellä ja arvokkuudella. Bayona ja hänen tuottajansa operoivat kuin porari arkeologisilla kaivauksilla.

En epäile tuotantoryhmän tarkoitusperiä. Kyseenalaistan vain heidän kykynsä...ja, antaa mennä, älykkyytensä. Heistä ei kertakaikkiaan ollut tämän tarinan kertojiksi. En syytä näyttelijöitä. McGregor on itse asiassa parempi kuin pitkään aikaan. Jätetään lapset väliin, sillä heillä kokemattomilla ei ollut tässä ohjauksessa mitään mahdollisuuksia. Hyvin, hyvin lahjakas Watts on täysin uskottava, mutta hänellä ei ole paljon muuta tekemistä kuin kärsimisen esittämistä. Mutta, sekä McGregorin että Wattsin olisi pitänyt olla sivuosissa (mitä Watts melkein onkin).

Vuoden 2004 tsunami tappoi yli 250 000 ihmistä, heistä 178 suomalaisia. Selviytyminen/The Impossible ei kaikista resursseistaan huolimatta kerro mitään heistä eikä siitä, miten heidän äkillinen kuolemansa heijastui pelastuneisiin ja menetyksen kokeneisiin. Se kuvaa pelastumista, mutta ei kerro mitään selviytymisestä.

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti