tiistai 7. toukokuuta 2013

Mitä tiedämme Afrikasta?

AFRIKKA, SARVIKUONOJEN MAA

Kaikista maanosista Afrikka lienee eniten mielikuvien leimaama. Ja kaikista maanosista mielikuviamme Afrikasta lienee elokuva muokannut eniten. Lähtien mustavalkoisista Tarzan-klassikoista, elokuva on manipuloinut kollektiivista tajuntaamme kohti tiettyä kuvaa, jonka tunnusmerkkejä ovat romanttisuus, salaperäisyys, kauneus, uhkaavuus, villeys, primitiivisyys, eksoottisuus ja köyhyys. Länsimaisessa elokuvassa Afrikka on nähty lähes poikkeuksetta valkoihoisen päähenkilön kokemusten läpi. Samoin lähes aina Afrikka on nähty pikemminkin maana kuin manterena.

Kaikki elokuvista ammentamamme mielikuvat Afrikasta ovat väistämättä vääriä - parhaimmillaankin osatotuuksia -, koska niitä hallitsee anglosaksisen näkökulman yksinkertaistava linssi. "Afrikka-elokuvaa" ei ole olemassa eikä "afrikkalainen elokuva" ole sitä, miksi sitä luulemme. Näin on siksi, että kaikkien maanosien lailla Afrikka on monien toisistaan lukemattomin eri tavoin poikkeavien kulttuurien mosaiikki eikä minkäänlainen yhtenäiskulttuuri.

Tämä näkyy heti, kun tarkastelemme afrikkalaista elokuvaa lähemmin. Egyptiläinen, kongolainen, tunisialainen, ghanalainen ja etelä-afrikkalainen elokuva tarkoittavat aivan eri asioita; usein emme edes miellä egyptiläistä ja etelä-afrikkalaista elokuvaa "afrikkalaisiksi", koska ne monesti muistuttavat pinnalta kaukaasialaista elokuvaa ja kulttuuria - ne ovat silti täsmällisesti ilmaistuna afrikkalaista elokuvaa. Nigeriassa puolestaan on jo 70-luvulta lähtien valmistettu videopohjalta elokuvia sellaisella liukuhihnalla, että maan elokuvateollisuutta kutsutaan Nollywoodiksi.

Ei myöskään liene toista maanosaa, jonka elokuva olisi yhtä huonosti tunnettua tai jonka elokuvalla olisi yhtä huonot mahdollisuudet levitä maailman multiplexeihin kuin Afrikka. Harvat poikkeukset ovat lähes aina toimintaelokuvan (District 9) tai jännärin (Tsotsi) kaavaa noudattavia, amerikkalaisrahoitteisia tuotantoja. Toisinaan pohjois-afrikkalaiset "art house"-elokuvat - usein festivaaleilla menestyneet - lyövät läpi eurooppalaiseen makuhermoon. Tästä esimerkkinä tunisialaisen Raja Amarin Satiinin puna - josta on jo 11 vuotta.

Mutta voi tietysti väittää, että on afrikkalaista elokuvaa ja afrikkalaista elokuvaa: afrikkalaista elokuvaa, joka on maanosan alkuperäisväestön tuottamaa ja käsittelee heimokulttuurien jälkeläisten tai edustajien elämää. Mitä tiedämme tästä? Hyvin vähän. Eikä ihme, kun tätä elokuvaa ei tuoda juuri lainkaan esille. Elokuvaa lähemminkin seuraavat voivat päteä tuntemalla nimet Ousmane Sembene ja Souleymane Cissé. Näistä senegalilainen Sembene saattaa olla egyptiläisen Youssef Chahinen ohella hienoin afrikkalaisohjaaja, jonka maailma on nähnyt. Kuusikymmentäluvulla aloittanut, vuonna 2007 kuollut Sembene oli viimeksi esillä, kun vaikuttava Moolaadé - suojelus otettiin ihmeen kaupalla levitykseen vuonna 2004. Malilainen Cissé puolestaan muistetaan käytännössä vain vuonna 1987 Cannesissa palkitusta Yeelenistä, joka on pysynyt "kartalla". Sodankylässä pari vuotta sitten vieraillut seitsemänkymppinen Cissé on voinut ohjata vain seitsemän teosta.


HAFF 2013

Huomenna neljättä kertaa käynnistyvä Helsinki African Film Festival tekee jälleen parhaansa tarjotakseen vastalääkettä tajuntaamme hallitsevalle Minun Afrikkani -kuvalle. Ohjelmiston muodostaa yli kaksikymmentä fiktio- ja dokumenttielokuvaa eri puolelta mannerta päänäkökulman ollessa afrikkalaisen nuoren.

Hyvä esimerkki teemasta on kenialainen Nairobi Half Life, jossa näyttelijän urasta haaveileva nuorimies matkaa Nairobiin, jossa pikkurikollispiirit tarjoavat houkuttelevan vaihtoehdon. Tuotannon taustalta löytyy saksalainen huippuohjaaja Tom Tykwer.

Dear Mandela on puolestaan ehkä festivaalin ennakkoon kovimmin odotuksin ladattu dokumentti. Etelä-afrikkalainen, kehuja ja palkintoja kerännyt elokuva kuvaa kolmen nuoren durbanilaisen alkuunpanemaa oikeusprosessia, kun hallitus tuhoaa heidän hökkelikylässä sijainneet kotinsa.

Berliinin Festivalen kilpasarjassa nähty Tey (Tänään) liittyy puolestaan eurooppalais-afrikkalaiseen elokuvatraditioon, tekijänä ranskalais-senegalilainen Alain Gomis.

Sukupolvikuvaus The Children of Troumaron edustaa mauritiuslaista elokuvaa tutkien nuoren sukupolven ja maan taloudellisen nousun välisiä skismoja. Toisaalta, Virgin Margarida saapuu Mosambikista kiinnostaen tarinallaan vuoden 1975 "kasvojenpesusta", jossa tuolloinen vallankumoushallitus kävi kovin ottein siivoamaan katujaan  muun muassa prostituoiduista: Margarida on 16-vuotias tyttö, jota henkilölisyyspaperien puuttuessa erehdytään luulemaan ilotytöksi.

Nämä ja viitisentoista muuta elokuvaa ovat nähtävillä keskiviikosta sunnuntaihin afrikkalaisena puheenvuorona hopeaisten kankaiden välkkeessä.

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti