Sophie Huber on tehnyt kulttuuriteon ohjatessaan erinomaisen portrettidokkarin maailman aliarvostetuimmasta mestarinäyttelijästä. Harry Dean Stanton: Partly Fiction tuo kuin öljymaalausta kankaan reuna kerrallaan maalaava kuvataiteilija legendaarisen näyttelijän pikku hiljaa lähemmäksi katsojaa.
Maailmasta tuskin löytyy ihmistä, joka olisi nähnyt kaikki Stanton-elokuvat. No, ehkä joku tutkija ja mahdollisesti Stanton itse. IMDb listaa 87-vuotiaan Stantonin CV:hen 185 roolia elokuvissa, lyhäreissä ja tv:ssä. Lisäksi kolmisenkymmentä esiintymistä dokumenteissa. IMDb:nkään lista ei liene täydellinen: mestarin tuntevat puhuvat jopa 250 roolista. Tänäkin vuonna on tullut jo kaksi lisää.
Sanokaa mitä sanotte, mutta on Wim Wenders sentään hieno mies. Hän antoi pikkuosien virtuoosille tämän ensimmäisen (ja ainoan?) ehdottoman pääosan. Paris, Texas saattaa hyvin olla Wendersin paras elokuva. Ainakin paras amerikkalainen, ja Stantonin olisi pitänyt kantaa suorituksestaan rinkallinen palkintoja kotiin. Mutta kuten hyvin tiedetään, maailmassa on virhe.
Harry Dean Stanton on näyttelijöiden näyttelijä. Hänellä ei ole tarpeeksi egoa suuren yleisön tähdeksi, mutta kollegat tietävät. Ja David Lynch, joka kantaa mukanaan lappua, johon on muistiinmerkitty ne kuusi projektia, joissa hän on käyttänyt miestä, jonka on mahdotonta näytellä huonosti.
Huberin dokumentista selviää, että Stantonin ajoi alalle ne perusasiat: kyvyt, raha ja p---u. Elokuvien tekeminen on loistava keino hurmata naisia. Debbie Harry soittaa muistaako Harry vielä sen yhden yön. Debbie Harry näyttää kammottavan leikellyltä. Koskaan ei Harry ole ketään rengastanut, vaikka läheltä piti -tilanteita on pari; tunnustamattomia lapsia löytyy melko varmasti. Perhe-elämä ei sovi yksinäiselle sudelle. Suuri rakkaus jätti Tom Cruisen takia. Huh.
Dokumentti ottaa nimensä Kris Kristoffersonin säkeestä. Krisiäkin Harry auttoi alkuun parissakin leffassa. Partly Fiction rakentuu lauluille, joita Stanton esittää tunnin ja vartin aikana varmasti yli puoli tusinaa. Blue Bayou saa sydäntäsärkevän tulkinnan. Musiikki on vielä elokuvaakin läheisempi asia näyttelijän elämässä.
Digitaalinen kuvaus ja projektio tuntuu jotenkin väärältä Stantonin kohdalla, jonka elämäntyö on tallennettu filmille. Leffaklipitkin näyttävät köyhiltä. Mutta jos tästä päästää irti, on Partly Fiction poikkeuksellisen kaunis. Sen on taltioinut osittain mustavalkoisena irlantilainen huippukuvaaja Seamus McGarvey (mm. kaksi Oscar-ehdokkuutta). Epälineaarinen dokumentti tallentaa sanoja enemmän tunnelmaa. Kuu, jalkakäytävä, autoajelu, yö, valokuvat. Muistot. Melankoliasta ei ole kyse, huumoria riittää. Stanton vain ei ole suurien puheiden mies. Jos on noin paljon puhuvat kasvot, ei tarvitse. Vaikka kyllä klassisen teatterikoulutuksen saaneella tekniikkaa riittää, muistakaa esim. Repo Man ja kokkelin imuttaminen. Täydellisen luonnollisuuden takana on vakaumus siitä, että näyttelijän ei pidä tehdä mitään. Siksi Stanton rooliin valmistautessaan kantaa käsistä mukana 24/7 eikä puhu mistään muusta...
GINGER BAKER
Rolling Stone -toimittaja Jay Bulgerin Beware of Mr. Baker olisi varmasti tuntunut paremmalta, ellei pohjalla olisi ollut edellä mainittu toinen henkilökuva. Pätevästi ja ammattimaisesti tehty, sujuvasti rullaava dokkari johti jälkeenpäin väittelyyn erään ystävän kanssa, jolla on raivostuttava tapa olla aina oikeassa. Hän piti elokuvaa ajanhukkana ja täysin arvottomana. Ja vaikka itse sainkin Ginger Bakerin uraa huonosti tuntevana elokuvasta paljon irti, on se kieltämättä arvomaailmaltaan tyhjiö ja vailla syvyyttä. Bulger luottaa mielipuoleksi luonnehditun rumpalin persoonallisuuden viihdearvoihin niin paljon, että olennaiset kysymykset jäävät tekemättä. Elämänkaari selvitetään perinteisillä laduilla suihkaten, mutta sen merkitys jää leijumaan ilmaan.
Suurin kiusa syntyy kyllästymisestä näihin rock-muotokuviin, joissa tosin myönnetään, että tähdet eivät aina ja kaikessa toimineet sosiaalisesti hyväksyttävällä tavalla, ja joskus jälkeenpäin jopa katumus nostaa päätään, mutta sitten kuitenkin loppuu tehdään hyvän mielen kohotus, jossa korostetaan, että nämä ovat sentään muusikkoina neroja. Ginger Bakerkin on jättänyt jälkeensä pitkän vanan maksettuja ja käytettyjä naisia, rikkinäisiä avioliittoja ja traumatisoituja lapsia, joita ei muutenkaan halunnut. Oikeutus syntyy lähinnä omasta hybriksestä, joka on kanavoitu musiikkiin. Se ei tee kusipäätä yhtään vähemmän kusipääksi. Oli lapsuus sitten miten kova.
Näissä olosuhteissa antoisimmaksi Beware Mr. Bakerissa jää Bakerin merkityksen rumpalina tutkiminen. Luultavasti Baker on kaikkien aikojen suurin rock-rumpali. Innovatiivisen ja koulutetun muusikon virtuositeetti ja mielikuvitus ovat ilmeisiä. Eric Clapton puuskahtaa, kun rinnalle yritetään tuoda Bonhamia ja Moonia.
Animoidut jaksot Bulger olisi saanut jättää ideointivaiheeseen.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti