tiistai 25. helmikuuta 2014

Kohua ja kärsimystä - Monroen filkkaritärpit 2014



Suomen merkittävimpiin elokuvatapahtumiin lukeutuvat Tampereen elokuvajuhlat järjestetään jälleen Tampereella 5. – 9.3. Vaikka näytösten määrä näyttäisi tänä vuonna hieman niukemmalta kuin aikaisempina vuosina, ohjelmisto on sitäkin mielenkiintoisempi. Joukkoon mahtuu niin elokuvahistorian todellisia helmiä, kuten Dreyerin upea mykkäelokuva Jeanne D’arcin kärsimys, kuin myös mahdollisesti suurempaa yleisöä houkuttelevia kuriositeettejakin, niin kuin esimerkiksi Ylen legendaarisimpien ja rakastetuimpien lastenohjelmien näytössarja. Tässä kuitenkin tarkemmin omat tärppini Tampereen filkkareille 2014.

Carl Theodor Dreyerin Jeanne D’Arcin kärsimys (1928) Pink Twinsin säestämänä

Dreyerin yhteen ainoaan päivään sijoittuva historiallinen mykkäelokuva on yksi upeimpia, mitä on koskaan tehty. Sight & Sound sijoitti teoksen parhaimpien elokuvien listallaan sijalle 9. Jeanne D’arcin kärsimys on erikoistunut kasvojen ja ilmeiden yksityiskohdat vangitsevaan lähikuvaan. Siinä missä tavallinen elokuvakerronta käyttää lähikuvaa tehokeinona, Jeanne D’arcin kärsimyksessä lähikuva on vakio, joka pureutuu syvälle inhimilliseen kärsimykseen ja josta katsoja ei voi hetkeksikään irtaantua.

Säestetyt mykkäelokuvanäytökset ovat ainutlaatuisia kokemuksia ja kuuluvat joka vuosi Tampereen filmifestivaalien ohjelmiston ehdottomaan parhaimmistoon. Vaikka Dreyer itse koki, että hänen mestariteoksensa tuli nauttia ilman säestystä, itse vakuuttaisin, että paikan päällä esitetty musiikki vain korostaa sen välittämää kokemusta. 


Jeanne D'arcin kärsimys (1928)

 Lyhytelokuvan kaanon: ranskalaiset klassikot

Lyhytelokuvan kaanon -sarja on jo useamman vuoden ajan näyttänyt Tampereen filmifestivaaleilla lyhytelokuvan tärkeitä merkkiteoksia. Tämän vuoden elokuvien voisi kuitenkin luonnehtia kuuluvan jopa yleissivistykseen. Sarja näyttää kolme lyhytelokuvaa kolmelta ranskalaiselta mestariohjaajalta. Ne ovat kaikki rankkoja, kaunistelemattomia ja kiistanalaisia. Esimerkiksi Eläinten veri oli kielletty Suomessa vielä 1960-luvulla.

Georges Franjun Eläinten veri (Le sang des bétes 1948) on dokumentti kahdesta pariisilaisesta teurastamosta. Franjun sanat ”Tein Eläinten veren, koska rakastan eläimiä” kiteyttää hyvin raadollisen elokuvan taustalla olevan ideologian. Chris Markerin Kiitorata (La jetée 1962) on kokeellinen scifielokuva, joka koostuu lähes pelkästään still-kuvista. Markerin teoksen tarina on monille tuttu Terry Gilliamin uudelleenfilmatisoinnista 12 apinaa. Alain Resnaisin Auschwitzissa kuvattua Yötä ja usvaa (Nuit et brouillard 1955) puolestaan pidetään definitiivisenä kuvauksena keskitysleireistä ja holokaustista. 


Yö ja usva (1955)

 Rake Special: Pispala

Raimo ”Rake” Siliuksen kokoama lyhytelokuvien näytös järjestetään Filkkareilla jo 18. kertaa. Siitä on muodostunut jo oma instituutionsa, jonka jokaisen olisi ainakin kerran elämässään koettava. Arkiston kätköistä koottu elokuvien sarja pureutuu tällä kertaa Tampereen Pispalaan. Luvassa on kolme elokuvaa, joista kuriositeettina mainittakoon ainakin Komisario Palmujen ohjaajana tunnetun Matti Kassilan lyhytdokumentti Kolmen kaupungin kasvot: Tampere (1962). 

Script Tampere -käsikirjoitusfestivaali

Torstain ja perjantain aikana järjestettävä käsikirjoitusseminaari tuo Filkkareille mielenkiintoista vaihtoehto-ohjelmaa, jonka keskiössä on itse elokuvantekoprosessi. Käsikirjoitusfestivaali koostuu pääasiassa keskustelutilaisuuksista, joissa käsitellään elokuva- ja tv-käsikirjoittamista. Vierailijoina on ajankohtaisia tekijöitä Suomesta sekä ulkomailta, esimerkiksi Auli Mantila, Saara Cantell, Ilja Rautsi ja Steven Follows. Keskustelutilaisuuksien lisäksi tapahtumaan sisältyy muun muassa elokuvanäytös ja repliikkikaraoke. Kannattaa huomata, että seminaariin ilmoittautuminen on tehtävä jo viimeistään 28.2. Lisätietoa saa osoitteesta http://www.tamperefilmfestival.fi/site/index.php?page=seminaarit

Tuukka Temonen: Presidentintekijät (2014)

Jo pientä kohuakin herättänyt Presidentintekijät saa ensiesityksensä Tampereen filmifestivaalien yli 30 minuuttisten elokuvien kilpasarjassa. Elokuva on dokumentti Sauli Niinistön presidentinvaalikampanjasta vuonna 2012. Kokoomuksen puoluesihteeri Taru Tujunen haluaisi kieltää elokuvan levittämisen. Hänen mukaansa Temonen ja hän ovat suusanallisesti sopineet Tujuselle veto-oikeuden elokuvan kuva- ja äänimateriaalin levittämisestä. Tujunen toimi tuolloin Niinistön presidentinvaalikampanjan kampanjapäällikkönä. Presidentintekijät onkin mielenkiintoinen dokumenttiuutuus juuri sen mahdollisen poleemisuuden takia, jollaista tämänkaltaisessa suomalaisessa elokuvassa ei yleensä nähdä.

maanantai 17. helmikuuta 2014

Pitääkö mun kaikki hoitaa? (Suomi, 2012)

Janne Kontkanen palkittiin eilen historiallisesti Yhdysvaltain elokuva-akatemian juhlagaalassa, jossa myönnettiin tunnustusta elokuvaa tieteen ja tekniikan työläisinä edistäneille.

Kaikkien aikojen ensimmäinen Oscar-ehdokkuuteen yltänyt suomalainen lyhytelokuva Pitääkö mun kaikki hoitaa? puolestaan saapuu kotimaassa levitykseen Korson alkukuvana. Selma Vilhusen ohjaama ja Kirsikka Saaren kirjoittama elokuva on 7-minuuttinen komedia.

Eniten huomiota kiinnittää taidokkuus, millä Vilhunen kuljettaa vauhdikasta tarinaa. Elokuva on ohi melkein ennen kuin huomaakaan. Vilhunen leikkaa tehokkaaseen pakettiin muutaman tunnin viipaleen häistä myöhästyvän perheen arjesta; sitä dominoi Joanna Haarttin äitihahmon touhotus. Juttu on hyvin simppeli, mutta Vilhunen ehtii silti säväyttää tapahtumien juoksuttajana, käsivarakameran käyttäjänä ja henkilöohjaajana. Jos kohta Santtu Karvonen jää valjuksi Haarttin ensiluokkaisen pääroolin säestäjänä.

Mistään uudesta teoksesta ei ole kyse. Pitääkö mun kaikki hoitaa? valmistui ja saapui festivaaleille jo kaksi vuotta sitten, jolloin se voitti entisten Kettupäivien pääpalkinnon fiktiosarjassa. Ei voi olla huomaamatta, että se kuitenkin jäi palkinnoitta lyhytelokuvan suomalaisessa päätapahtumassa, Tampereen elokuvajuhlilla. Eikä voi olla pohtimatta, miksi.

Niin etevästi kuin tämä lyhytkomedia onkin kerrottu, sillä ei ole ihan hirveän paljon kerrottavaa. Se on kovasti tuttu kertomus liian myöhään nukkumisen aiheuttamasta kiireestä ja hätäilystä - kun on ehdittävä häihin. Asetelma on kaikkein tutuin tietysti Richard Curtisin maamerkkikomediasta Neljät häät ja yhdet hautajaiset. Curtisia ennen samaa teemaa on käyttänyt esimerkiksi Pierre Étaix, jonka ko. lyhytteos Heureux anniversaire voitti Oscarin melkein tasan 50 vuotta sitten! Lopetus palauttaa mieleen muistikuvan eräästä televisiolle tehdystä lyhytelokuvasta - mahdollisesti Akkaa päälle -jakso? -, jossa pommiin nukkunut mies kiirehtii Helsingistä Tampere-talolle mitään keinoja säästämättä. Niinpä Pitääkö mun kaikki hoitaa? kylläkin huvittaa, mutta tylsentää komediallisen kulmahampaansa yllätyksellisyyden puutteeseen. Ja vaikka Haartti onkin kerrassaan mainio, jää kenties tunne, ettei elokuva täysin lunasta nimeään, sillä äiti pääsee lopulta aika helpolla voidakseen manata otsikon mukaisesti.

Oscar-gaala järjestetään tänä vuonna maaliskuun 2. ja 3. päivän välisenä yönä Suomen aikaa.

keskiviikko 12. helmikuuta 2014

Visa 12.2.: True Story

MONROECUP
(sijoitus viime kisassa; joukkue; pistemäärä; cup-pisteet)

1. Kongon kingit: 30p (Ratkonta) (1+6)
2. Peter Lorren silmät: 30p (4+6)
3. Nakke: 27p (Ratkonta) (0+4)
4. Terence & Bud: 27p (0+4)
5. Savage Street: 23p (2+2)
6. Some Like It Not: 18p (5+1)
7. Team maagiset pojat: 13p (0+1)
8. Lauraklubi: 4p (0+1)
9. Hapsiaisen suu: 2p (0+1)

-------------------------------
Vintage Iguana: (6+0)
Hudson Hawks: (4+0)
Safiiri ja Teräs: (1+0)
Klik: (1+0)



MonroeCup 12.2.: True Story (max. 46 pt.)

Perustotuudet (13 pt.):

1. Kuka seuraavista ei ole tehnyt tositarinafilmatisointia: A) Steven Spielberg B) Luc Besson C) Robert Zemeckis D) Roman Polanski? (1 pt.)
2. Minkä ajankohtaisen elokuvan mainoslause on: Based on true acts of courage? (1 pt.)
3. Aseta aikajärjestykseen Oliver Stonen tositarinat: A) JFK B) Syntynyt 4. heinäkuuta C) World Trade Center D) Taivas ja maa (4 pt.)
4. Kuka sai Oscar-ehdokkuuden naispääosasta elokuvasta Silkwood, ja missä sen nimihenkilö työskenteli? (2 pt.)
5. Ketkä britit ovat ohjanneet nämä tositarinat: A) Bloody Sunday B) Ladybird, Ladybird C) A Mighty Heart? (3 pt.)
6. Musaa: Mistä elokuvasta ja kenen hiljan kuolleen säveltämää? (2 pt.) http://www.youtube.com/watch?v=doE_lNRyMlA

A vai B-totuus? (10 pt.)


7. A) Mikä elokuva oli Gillo Pontecorvon läpimurto vuonna 1966? B) Minkä maan historiasta kertoo The Last King of Scotland?
8. A) Kuka ohjasi Kaapparin? B) Kuka ohjasi Eilan?
9. A) Missä tositarinassa pääosia esittivät Dustin Hoffman ja Robert Redford? B) Millä lakkokuvauksellaan Bo Widerberg pääsi Oscar-ehdokkaaksi ja voitti Cannesin Grand Prix'n?
10. A) Kenen ohjauksia ovat Kaspar Hauserin tapaus, Invincible ja Rescue Dawn? B) Minkä maan tapahtumista kertoo Kuoleman kentät/The Killing Fields?
11. A) Kuka nousi tähteyteen elokuvasta Norma Rae? B) Mikä tositarina oli Djimon Hounsoun läpimurto?

Totuuden ääni (11 pt.):

12.
Mikä elokuva? (1p) Kenen ohjaus? (1p)
13.
Mikä elokuva? (1p) Ketkä näyttelijät puhuvat? (2p)
14.
Mikä elokuva? (1p) Kenen kirjoittamaan kirjaan elokuva pohjautuu? (1p)
15.
Mikä elokuva? (1p) Kuka näyttelee pääosaa? (1p)
16. Mikä elokuva? (1p)
Minkä elokuvan kuvauksista tämä elokuva kertoo? (1p)
Tosi vihjeet (12 pt.):

17. Kuka monitoimimies?

4 pt. Kuoli 1994 87-vuotiaana. Valentin Vaalan ohjaukseen Huhtikuu tulee osallistui käsikirjoittajana ja sävelsi siihen musiikin. Kirjoitti sanat klassikkoon Elämää juoksuhaudoissa keskellä erästä talvisodan taistelua. (http://www.youtube.com/watch?v=PKmbYDV3h7k)

2 pt. Toimi kirjoittajana parissakymmenessä elokuvassa. Leo Jokelan Komisario Palmun erehdyksessä esittämä Silmät tummat on etsimämme henkilön käsialaa. Samoin ikivihreä Tulipunaruusut. Suomensi Ozin ihmemaan klassikkolaulun nimellä Sateenkaaren tuolla puolen.
(http://www.youtube.com/watch?v=kfk-Om94VJU) ja (http://www.youtube.com/watch?v=iXj-ZNfYuoM)

1. Sanoitti Vesivehmaan jenkan. Kirjailijana ansioitui etenkin satukirjailijana; mm. Onnen-Matin mahtisanat. Oikea sukunimi Hurmerinta. Salanimiä mm. Kalle Kauko ja F. Voitto. (http://www.youtube.com/watch?v=Y7cUuADnHXM)

18. Mikä elokuva vuodelta 1988?
4 pt. Se perustui journalisti Wade Davisin kokemuksistaan kirjoittamaan kirjaan. Pääosaa esitti Bill Pullman.
2 pt. Wes Craven ohjasi.
1 pt. Elokuva sijoittuu Haitille ja tutkii zombi-myyttiä.

19. Mikä elokuva vuodelta 1961?
4 pt. Montgomery Clift ja Judy Garland saivat Oscar-ehdokkuudet suorituksistaan. Sivuosassa nähtiin myös Marlene Dietrich.
2 pt. Spencer Tracy oli ehdolla miespääosasta, mutta hävisi vastanäyttelijälleen Maximilian Schellille. Myös Burt Lancaster tekee yhden parhaista rooleistaan.
1 pt. Stanley Kramerin ohjaus sijoittuu Berliiniin toisen maailmansodan jälkeen.

VASTAUKSET:

Perus:

1. C
2. Lone Survivor
3. BADC (Syntynyt 4. Heinäkuuta, JFK, Taivas ja maa, World Trade Center)
4. Meryl Streep, ydinvoimalassa
5. A) Paul Greengrass B) Ken Loach C) Michael Winterbottom
6. Mondo Cane, Riz Ortolani

A vai B?

7. A) Taistelu Algeriasta B) Ugandan
8. A) Aleksi Mäkelä B) Jarmo Lampela
9. A) Kaikki presidentin miehet B) Ådalen '31
10. A) Werner Herzog B) Kambodzhan
11. A) Sally Field B) Amistad

Äänet:

12. Zero Dark Thirty (2012), Kathryn Bigelow
13. Bonnie and Clyde/Bonnie ja Clyde
(1967); Warren Beatty ja Faye Dunaway
14. In Cold Blood/Kylmäverisesti (1967); Truman Capote
15. The Informant!/Ilmiantaja! (2009); Matt Damon

16. White Hunter Black Heart/Valkoinen metsästäjä, musta sydän (1990); The African Queen/Afrikan kuningatar (1951)

Vihjeet:

17. Usko Kemppi
18. Käärme ja sateenkaari/The Serpent and The Rainbow
19. Nürnbergin oikeudenkäynti/Judgment at Nuremberg


tiistai 11. helmikuuta 2014

MonroeCupin aloitus 2014: ROMCOMin poika (5.2.)

Monroen ohittamaton, sivuuttamaton ja välttämätön leffatriviavisa sai viimeinkin joulukinkkunsa rippeetkin haarukoitua sinne minne ei aurinko paista ja palasi sinne minne kuuluukin eli Kauppakadun maanmainioon Ravintola Artturiin tekemään sitä, missä on paras - mikä ei ole kivaa. MonroeCupin elämäntehtävänä kun on päästää tamperelaiset elokuvaharrastajat turhista luuloista masentaen cinefiilit mahdottomilla leffakysymyksillä.

Tämän tultua sanotuksi täytyy sanoa, että tamperelaiset elokuvahullut olivat koonneet voimansa kevään ensimmäistä koitosta varten ja ylsivät vallan vaikuttaviin suorituksiin. Teemavisan hienot tulokset johtavat kysymään, ovatko elokuvaharrastajat sitten romantikkoja...

MONROECUP
(sijoitus viime kisassa; joukkue; pistemäärä; cup-pisteet)

1. Vintage Iguana: 33p. (6)
2. Some Like it Not: 32p. (5)
3. Peter Lorren Silmät: 31p. (Ratkonta) (4)
4. Hudson Hawks: 31p. (4)
5. Savage Street: 29p. (2)
6. Kongon Kingit: 27p. (1)
7. Safiiri ja Teräs: 15p. (1)
8. Klik: 10p. (1)

Visa 5.2.: ROMCOMin poika (max. 42 pt.)


Perustrivia (9 pt.) :


1. Mitä erikoista Colin Firthin roolihahmo elokuvassa Rakkautta vain tekee ennen kuin menee kosimaan sydämensä valittua? (1 pt.)
2. Mitkä kaksi romcomia Adam Sandler ja Drew Barrymore ovat tehneet yhdessä? (2 pt.)
3. Ketkä kaksi legendaa tähdittävät Vittorio De Sican romcomia Avioliitto italialaiseen tapaan? (2 pt.)
4. Nimeä Julia Roberts -komediat niiden ohjaajien perusteella: A) Woody Allen B) Lasse Hallström C) P.J. Hogan (3 pt.)
5. Minkäniminen oli legendaarinen romcom, jonka mainosten mukaan “Garbo nauraa!” (1 pt.)


A vai B? (10 pt.)
Vastaus joko A:han (1 pt.) tai B:hen (2 pt.)


1. A) Mikä Hugh Grantin hahmo on ammatiltaan Notting Hillissä? B) Missä Richard Curtisin elokuvassa Philip Seymour Hoffman esiintyy?
2. A) Kuka oli Katharine Hepburnin vastapari sarjassa romanttisia komedioita Hollywoodin kulta-aikana? B) Mikä elokuva voitti yleisön suosikki -Jussin viime viikonloppuna?
3. A) Kuka näytteli Annie Hallia? B) Mitä romcomia tähdittävät Nicolas Cage ja Holly Hunter?
4. A) Kuka näytteli nimiroolia Emmassa v:lta -96? B) Kuka voitti Oscarin saman elokuvan musiikista?
5. A) Mitä romcomia tähdittivät Will Ferrell ja Maggie Gyllenhaal? B) Kuka tuossa elokuvassa esitti tapahtumia ohjaavaa kirjailijaa?


Äänet/musat (11 pt.):

1. Mikä elokuva ja ketkä kaksi näyttelijää? (3 pt.)
2. Mikä elokuva? (1 pt.)
3. Mikä elokuva, nimeä näyttelijät, joita kuulemme. (3 pt.) 
4. Mikä elokuva, nimeä (mies)näyttelijä (2 pt.) 
5. Mikä elokuva? Kenen ohjaus? (2 pt.)

Vihjeet (12 pt.):


1. Kuka kymmeniä kertoja filmattu kirjailija?
4 pt. Hänen kuolemastaan tuli kuluneeksi 12 vuotta tammikuun 28:na. Hän oli 94:n kuollessaan. Nuori Christian Bale näytteli yhtä pääosaa vuoden -87 filmatisoinnissa romaanista Mio, poikani Mio.
2 pt. Kirjailijan luomuksiin kuuluvat usein filmatut Kalle mestarietsivä ja Katto Kassinen.
1 pt. Samoin on filmattu Ronja Ryövärintytär, Veljeni Leijonamieli, Saariston lapset, Vaahteramäen Eemeli ja Peppi Pitkätossu jne.


2. Mikä elokuva?
4 pt. Se on post-moderni versio romcom-genrestä vuodelta 2002. Se palkittiin parhaasta ohjauksesta Cannesissa. Pahista esittää Philip Seymour Hoffman.
2 pt. Pääosia esittävät Adam Sandler ja Emily Watson.
1 pt. Ohjaus ja käsikirjoitus: Paul Thomas Anderson.


3. Mikä elokuva?
4 pt. David Mamet ohjasi tämän romanttisen komedian vuonna 2000.
2 pt. Philip Seymour Hoffman esittää ahdistunutta käsikirjoittajaa.
1 pt. Elokuva on satiiri pikkukylään saapuvasta hollywood-sirkuksesta, jota johtaa William H. Macyn tuottajahahmo.

VASTAUKSET

Perustrivia:

1. Opettelee portugalia

2. The Wedding Singer, Aina eka kerta (Fifty First Dates)
3. Marcello Mastroianni ja Sophia Loren 
4. A) Kaikki sanovat I Love You B) Uskottomasti sinun C) Kuka sanoo tahdon? (My Best Friend’s Wedding) 
5. Ninotchka

A vai B?

6. A) Matkakirjakaupan pitäjä B) Merirosvoradio (The Boat That Rocked)
7. A) Spencer Tracy B) 21 tapaa pilata avioliitto
8. A) Diane Keaton B) Arizona Baby (Raising Arizona)  
9. A) Gwyneth Paltrow B) Rachel Portman 
10. A) Stranger Than Fiction (Aidosti outoa) B) Emma Thompson

Leffaäänet ja leffamusat:
1. You've Got Mail/Sinulle on postia; Meg Ryan ja Tom Hanks
2.
Pretty in Pink
3.
Notting Hill; Hugh Grant ja Rhys Ifans
4.
The Lady Eve/Nainen Eeva; Henry Fonda
5.
Chasing Amy/Amyn jäljillä. Kevin Smith

Vihjeet:

16. Astrid Lindgren
17. Punch-Drunk Love - rakkauden värit
18. State And Main - tienristeyksessä 

sunnuntai 9. helmikuuta 2014

Eräät alkutekstit



Harvasta elokuvasta voidaan sanoa, että sen jännittävin jakso ovat alkutekstit, mutta R. W. Fassbinderin Kolmannen sukupolven (Die dritte Generation, 1979) kohdalla tällainen väite on täysin mahdollinen. Pilvenpiirtäjän ikkunasta yli Berliinin kuvatun otoksen päälle sykkivät vihreät krediitit suggeroivasti sydämenlyöntien tahdissa. Dramaattista tehoa vain lisäävät runsaat tekstikommentit, joissa muun muassa lainataan liittokansleri Helmut Schmidtiä. Vaikutelmasta tulee hakemattakin mieleen Lars von Trier: kuten Trier myöhemmin, Fassbinderkin jakaa teoksensä lukuihin. Niiden otsikot ovat peräisin yleisten miestenhuoneiden seinistä ja sisältävät rasismia, misogyniaa ja muita ihmisluonnolle tyypillisiä viehättävyyksiä.

Tämän kiehtovan alkusoiton jälkeen seuranneesta elokuvasta en ymmärtänyt mitään. Kannattaako siitä silloin puhuakaan? No, jäähän jäljelle edes jonkinlainen kokemus elokuvasta. Epäharmonisessa (tai sekavassa) rakenteessa on kokeilua godardilaiseen suuntaan. Jää todettavaksi, etten tajunnut eri henkilöiden välisiä suhteita lainkaan, vaan ymmärsin ne vasta jälkeenpäin juoniselostuksen tavailtuani; niiden mukaan peruslähtökohta oli se, että liikemiesmoguli rahoittaa länsisaksalaisia terroristeja tietokoneidensa myynnin lisäämiseksi. Kuinka olisin voinut ymmärtää mistään mitään, kun en tajunnut tätä perusseikkaa? Mutta oliko vika minussa vai Fassbinderissä?

Ehkäpä jossain välissämme, sillä elokuvan muotoon sisältyi aineksia, jotka sopivat kehnosti mielenlaadulleni. Häiritsevin näistä oli äärimmäisen disorientoiva ääniraita, jossa Fassbinder kokeili eräänlaista variaatiota altmanilaisesta polyfoniasta, missä päällekkäin puhuvien henkilöiden taustalla lähes katkeamattomana äänimattona soljui radion, television ja klassisen musiikin kakofonia. Tarkoitus oli tietysti selvä, alleviivata näiden kolmannen sukupolven kapinallisten epäkypsyyttä ja arvomaailmallista tyhjyyttä mediamelun kolonialisoimassa todellisuudessa, mutta toteutuksen kömpelyys vesittää Fassbinderin idean. Erittäin kömpelö dialogin jälkiäänitys yhdistettynä paljon Altmania kehnompaan äänimiksaukseen tekivät katsomisesta ennen muuta rasittavaa. Loppujen lopuksi elokuvan päättyminen osoittautui huojennukseksi.

Tämä on sääli, sillä Kolmannessa sukupolvessa on eri toten älyllisellä tasolla ansioita aikalaiskommentaarina saksalaisen terrorismin turhauttavaan järjettömyyteen. Fassbinderin itsensä kuvaama tarkoituksellisen lattea kuvamaailma on naturalistisuudessaan ja varmakätisyydessään miellyttävä. Ja onhan elokuvassa viimeisen sanan saava Eddie Constantinekin.

torstai 6. helmikuuta 2014

Joen tarina: Nymph()maniac

VASTUUVAPAUSLAUSEKE

Trailereiden ja mainosten jälkeen, ennen Lars von Trierin ohjaaman ja käsikirjoittaman Nymfomaanin (Nymph()maniac, 2013) alkua kankaalle rävähtää englanninkielinen vastuuvapauslauseke (disclaimer) kuin alleviivaamaan von Trierin töiden omalakisuutta elokuvamaailmassa. Lyhyt teksti ilmoittaa, että nähtävä nelituntinen versio on lyhennelty ja sensuroitu leikkaus, tehty auteurin luvalla, mutta ilman häntä. Elokuvan jälkeen ihmettelee, mitä alkuperäissuunnitelmasta on oikein jätetty pois? Tarina kestää neljä tuntia eikä siinä kierrellä eksplisiittisen aineiston reunamilla.

Von Trierille kumartaakseni jätän oman vastuuvapauslausekkeeni koskien Nymfomaani-elokuvan arvostelua:

Alla seuraava arvostelu ei sisällä tarkoituksellista juonen selostusta tai sen käänteiden paljastuksia; kuitenkin sen jälkimmäisessä osassa, otsikoitu "LEIKIN LOPPU", käsitellään välttämättömyydestä Nymfomaanin lopetusta ilman, että mitään suoraan kerrotaan, mutta niin, että lopetuksen sisällöstä voi päätellä yhtä sun toista.

JOEN TARINA, OSAT 1 & 2



On elokuvantekijöitä, jotka kertovat tarinoita ja luovat sitä kautta joko onnistuneita tai epäonnistuneita, mutta yleispäteviä kuvia maailmasta ja Ihmisestä, joka sitä asuttaa. He ovat enemmistö. Heidän lisäkseen on elokuvantekijöitä, jotka kertovat tarinoita kertoakseen itsestään ja omasta suhteestaan maailmaan. He ovat harvalukuiset, ja heidän elokuviaan värittävät tavallisesti hämmennys maailman kaaoksen äärellä sekä sen aiheuttama ahdistus. Parhaat näistä jälkimmäisistä elokuvantekijöistä kuuluvat maailman kiinnostavimpiin. Ja tanskalainen Lars von Trier kuuluu tämän pienen ja valitun joukon parhaisiin.

57-vuotiaan von Trierin elokuvista ei käy puhuminen ilman, että puhuu von Trieristä itsestään. Alusta lähtien omaperäinen auteur on äärimmäisen älykäs ja lahjakas mies, jonka elokuvat ja henkilöhistoria herättävät kysymyksen, olisiko hän ilman elokuvallisia lahjojaan viettänyt koko aikuiselämänsä laitoshoidossa. Luottotuottaja Peter Aalbæk Jensen on pukenut von Trierin paradoksin selkeimpään asuun: von Trier on hullu, joka terästyy tasapainoisimmilleen elokuvia tehdessään. Kuinka monen mielenterveysongelmaisen kohdalla tällainen onnellinen kauhun tasapaino toteutuu? Kun von Trier keskittää laajat henkiset voimavaransa ja asettaa ne elokuvan palvelukseen, syntyy voimakkaita ja kirkkaan selkeitä taideteoksia. Nymfomaani on jälleen yksi niistä.

Nymfomaani osoittaa jälleen kerran, että von Trier ei ole se provokaattori, jollaisena hänet yleisesti nähdään - ja jollaisena hän kenties mielellään näyttäytyykin. Von Trier ei pelleile elokuviensa kanssa; jos edellisen kappaleen arvailu pitää paikkansa, ovat elokuvat liian tärkeä osa häntä itseään, että hänellä olisi varaa leikitellä niiden kanssa. Niinpä meillä on Nymfomaanissa jopa häkellyttävän tyyni, vakava ja tasapainoinen elokuva, kun ottaa huomioon aiheen.

Toki Nymfomaani pitää sisällään tavallista levitykseen tulevaa elokuvaa suorasukaisempia kuvia ja raflaavia teemoja, mutta ohjaajan käsittely on läpeensä kypsää ja intellektuellia. Käsikirjoitus rakentuu tietoisesti kuin vanhanaikainen kertomusromaani, jossa päähenkilö kertaa elämänsä vaiheet sattumalta tielle osuneelle kuulijalle. Nymfomaani poikkeaa kaikista von Trierin aiemmista elokuvista ollen muodoltaan tietoisen perinteinen. Tämä korostuu entisestään Joen (nymfomaanin) ja Seligmanin (kuuntelijan) erittäin kirjallisessa vuoropuhelussa, joka on tuttua ennen kaikkea Dogvillesta ja sen jatko-osasta Manderleysta. Näiden mallin mukaista on myös elokuvan tarinan jakaminen kahdeksaan lukuun. Eikä maailmasta löydy kuin kourallinen elokuvaskenaristeja, jotka kykenevät laatimaan näin taidokkaan ja kieliasultaan kauniin käsikirjoituksen.

Joen vahingoittuneena löytänyt Seligman kuuntelee naisen pitkän tarinan asunnossaan tehden sokratesmaisia huomautuksia; asetelmasta alkaa nopeasti muistuttaa psykologin ja potilaan välistä keskustelua. Nämä kaksi hahmoa edustavat myös ääripäitä: Joe on seksuaalisesti yliaktiivinen, kun Seligman pitää itseään aseksuaalina. Von Trier käynee tässä klassiseen tapaan dialogia itsensä kanssa. Kokonaiskuvassa on kyse ihmisestä omien pakkomielteidensä ja pelkojensa vankina, mitä ikinä ne kullakin ovatkaan. Sekä pelosta. Ehkä voimakkaimpana ihmistä määräävänä voimana seksuaalisuuteen liittyy valtava määrä pelkoa. Nymfomaani kertoo näistä peloista vapautumisen ja itsensä hyväksymisen tarinan - tai ainakin yrityksestä siihen suuntaan.



Nymfomaanin vuosikymmeniä kattava kertomus muotoutuu myös jälleen yhdeksi vontrieriläiseksi pohdinnaksi naisen asemasta miehen katseen ja halujen hallitsemassa yhteiskunnassa. Von Trier on viimeistään Breaking the Wavesista lähtien ollut elokuvan huomattavimpia ja kiistellyimpiä feministejä, ja Nymfomaani on kenties se lopullinen synteesi. Siinä hän puhuu jatkuvasti naisen itsemääräämisoikeudesta ilman häpeää muiden edessä. Vontrieriläinen feminismi ei ole kuitenkaan pullamössöä ja myötäkarvaan silittelyä, vaan vastuunkantoon vaativaa. Joe ei tee aina helppoja ja kivoja valintoja eikä maanikkona joka hetki täysin kontrolloi ratkaisujaan, mutta hän yrittää kohdata seuraukset.

Ehkä Nymfomaanista on löydettävissä muitakin yhteenvedon merkkejä. Ainakin von Trier viittaa harkitusti aiempaan tuotantoonsa. Alun pitkä kuvaton "alkusoitto" muistuttaa Dancer in the Darkin alkuperäistä leikkausta, ja myöhemmin ohjaaja varioi Anti-Christin kuuluisaa alkujaksoa.

Vakavuudestaan ja suhteellisesta ironiattomuudestaan huolimatta Nymfomaani myös viihdyttää, sillä se on eloisa, äkkiväärän nokkela ja luottavaisen hauska elokuva. Muutoin hyvin intiimillä alueella liikkuva Nymfomaani varmaan kääntyisikin ahdistavaksi ja kiusalliseksi. Mutta von Trier löytää luovia ratkaisuja. Esimerkiksi viettelyn mekaniikka rinnastetaan huikealla tavalla perhokalastukseen (jonka äärikeino on "suomalainen ase"!) ja multisuhteet muistuttavat Bachin polyfoniaa. Nymfomaanissa kuullaan myös nerokas teoria sormenkynsien leikkaamisesta.

Periaatteessa tämä on upeaa elokuvaa, joka pitää kiinni katsojasta kaikki neljä tuntia. (Kahtena osana maahantuotava elokuva pitää katsoa peräkkäisissä näytöksissä, sillä toisin kuin esimerkiksi Kill Billissä, Nymfomaanin kahtia jakaminen on tehty täysin keinotekoisesti, ilman minkäänlaista "cliffhangeria".) Nymfomaani on monessa mielessä jopa parasta, mitä von Trieriltä on nähty, mikä on paljon sanottu. Upeaa elokuvaa siis "periaatteessa", sillä sitä vahingoittaa se tuttu sarvipää: digitaalisuus. Digitaalinen elokuvaprosessi sopii huonosti tämänkaltaiseen kamarielokuvaan, jossa ollaan suureksi osaksi sisätiloissa, samoissa huoneissa. Pahimmillaan digi saa laajakuvan näyttämään tv-näytelmältä, mikä on rikos visuaalisesti orientoitunutta elokuvantekijää ja -tekoa kohtaan.

()





Lars von Trierin kuvillakertojan kyvyt, digitaalisuuden laadusta riippumatta, ovat se tekijä, mikä pelastaa Nymfomaanin katselukelpoiseksi. Von Trierhän on tässä elokuvantekijöiden vanhan pulman äärellä: kuinka kuvata seksiä niin, että tasapaino rehellisyyden ja pornografian välillä löytyy? Nymfomaani suoriutuu haasteesta. Se muistuttaa kenties Catherine Breillat'n töitä, mutta von Trier on elokuvantekijänä ranskalaista kollegaansa valovuosia edellä. Olennaista on juuri oikea etäisyys kuvauskohteesta: ei niin kaukana, että sanoma puuroutuu, ei liian lähellä, jotta voyeurismi vältetään. Eikä Nymfomaanissa yllättäen ole alastomuutta ylenpalttisesti, ei näin pitkäksi elokuvaksi. Eksplisiittistä seksiä on vain nimeksi. Kenties vain muutamia kymmeniä sekunteja, vaikka vaikutelma on moninkertainen. Ei voi liikaa korostaa, että Nymfomaanissa on kyse kahdesta ihmisestä puhumassa toisilleen, käyttämässä sanojaan.

Etenkin ensimmäisessä osassa seksin vähyys pistää silmään. Toisessa osassa sitä on selvästi runsaammin, ja se liikkuu myös epämukavuusalueen sisällä: rajuimmassa jaksossa Joe kertoo kokemuksistaan sadomasokismista eikä von Trierin silmä värähdä. Hän säilyttää silti tässäkin malttinsa ja pitää kiinni koko elokuvaa leimaavasta hillitystä sävystä, joka sallii hänen menevän varsin pitkällekin ilman, että sietokyky ylittyy. Nymfomaanin lopputeksteistä löytyy huomautus, että näyttelijöitä ei käytetty eksplisiittisissä seksikohtauksissa. Kaikki on tehty trikeillä ja kuvamanipulaatiolla, joissa stunt-näyttelijöiden vartalot on liitetty näyttelijöiden kehoihin. Temppu on tehty niin äärimmäisellä huolella, että saumoja on käytännössä mahdotonta löytää. Taiturimainen ohjaaja käyttää myös runsaasti hienostuneita kerronnallisia keinoja, joilla hän harhauttaa katsojan luulemaan näkevänsä enemmän kuin mitä kuvassa on ja pehmentämään sitä, mitä kuvassa todella on. Keinovalikoimaan kuuluvat esimerkiksi kuiva huumori, kuvarajaus, leikkaus ja kuvaan lisätty teksti.



Vaan täytyy ihmetellä ääneen Charlotte Gainsbourgia, ranskalaista näyttelijä-laulajaa, jonka pelottomuus ei näköjään tunne mitään rajoja. Joen roolissa hän asettaa itsensä äärimmäisen alttiiksi, mutta säilyttää ammatillisuutensa. Sama koskee Joeta nuorempana esittävää ensikertalaista (!) Stacy Martinia. Eipä ensimmäistä valkokangasrooliaan tekevälle paljon hurjempaa roolia enää löydä. Näyttelijät löytävät von Trierin kameran edessä muutenkin ennennäkemättömiä tasoja. Uma Thurman tekee omassa kohtauksessaan loukatun vaimon muotokuvan tavalla, joka muuttaa itse kunkin käsityksiä tähden taitojen rajoista. Shia LaBeouf kykenee moniulotteisuuteen Joen elämän rakkautena. Eikä Joen isää esittävä Christian Slater ole ollut näin hyvä sitten True Romancen, jos sittenkään. Tunnepaletiltaan "cooliin" Nymfomaaniin tuo harkitun poikkeuksen Slaterin sairasvuodekohtaus, joka tihkuu myötätuntoa. No, tihkuu siinä muutakin, mutta ei siitä sen enempää nyt.

Silti, von Trierin ankkuri ei ole yksikään edellämainituista, vaan hän on suurenmoinen ruotsalaisnäyttelijä Stellan Skarsgård. Seligman pitää itsekin itseään tylsänä kirjatoukkana, mutta Skarsgårdin hienovireinen, syvää ymmärrystä huokuva työskentely paljastaakin kiinnostavan ja monisyisen ihmisen.



LOPUN LEIKKI

Se, että von Trier lopussa pettää katsojan luottamuksen Seligmaniin ja Skarsgårdiin, on virhe, jota on vaikea antaa anteeksi tässä melkein mestariteoksessa. Nymfomaanin lopetuksen puolesta voi puhua paljon, sillä se on täysin johdonmukainen - siinä tietenkin myös sen vika, sillä se on näin ollen ennalta arvattava, "vontriermäinen" ja kyyninen. On vaikea olla kuvittelematta, että työryhmä on käynyt loppuratkaisusta väittelyitä, joissa von Trier on valitettavasti pitänyt oman päänsä. Lisäksi Gainsbourgin esittämä loppubiisi sortuu ulkokohtaiseen vitsailuun ja saa ajattelemaan von Trierin valinneen Gainsbourgin hahmon nimen vain tämän vitsin vuoksi.

Vielä Breaking the Wavesissa von Trier jaksoi uskoa ihmisen mahdollisuuksiin, nyt sitä uskoa ei enää riitä. Mistä voi löytyä hedelmällinen tie eteenpäin näistä lähtökohdista?

maanantai 3. helmikuuta 2014

Mestari on menetetty: Philip Seymour Hoffman 1967-2014



Allekirjoittaneen osalta enimmäkseen surkeasti sujunut DocPoint-viikko sai vielä mahdollisimman surullisen päätöksen, kun Yhdysvalloista saapui taskuun järkyttävä tieto Philip Seymour Hoffmanin täysin odottamattomasta kuolemasta. Poismeno ei käynyt näyttelijän saavutusten oikeuttamalla arvokkuudella: 46-vuotiaan kerrotaan löytyneen kylpyammeesta huumeruisku käsivarressa. Pää hakee sanoja eikä löydä kuin yhden: käsittämätöntä.

Philip Seymour Hoffman ei ollut kuka vaan Hollywood-tähti: hän oli ei enempää eikä vähempää kuin sukupolvensa näyttelijäkillan johtohahmoja ja suunnannäyttäjiä. "Nerokas" on täysin kelpo adjektiivi Hoffmanin kohdalla, "ainutlaatuinen" jo väistämätön. Hoffmanin lahjakkuus oli nimittäin sitä luokkaa, että ne kykenivät nostamaan tämän ulkonäöltään kaikkea muuta kuin Hollywood-kelpoisen tavallisen miehen luonnerooleista jopa merkittäviin pääosiin.

Ensimmäisen kerran Hoffman näkyi elokuvallisella Richterin asteikolla Chris O'Donnellin limaisena vastapoolina Al Pacinon mielin määrin hallitsemassa Naisen tuoksussa (1992) Näitä puheen nuottia myöten ällöttäviä selkärangattomia otuksia Hoffman pystyi tulostamaan kuin tyhjää vaan ja olisi niihin erikoistumalla voinut helposti elättää itsensä. Hänen ei oikeastaan tarvinnut kuin vähän silmiään siristää ja ääntämystään laiskistaa ja yksi perustyyppi sosiologisesta faunasta tuli täydellisesti paljastettua. Se, että tämä tyyppi tuli vaivattomasti ulos näin älykkäästä ja kyvykkäästä miehestä jää kiehtomaan mieltä.

 

Sanotusta huolimatta ei ehkä ollut päivänselvää syytäkään sille, että ura olisi jatkunut nousukiitoisena Naisen tuoksusta, sillä muotti oli vielä ahjossa, vaikka kolmenkympin rajapyykki lähestyi. Niinpä Hoffman nähtiin välissä muun muassa yhtenä Pakotie-uusinnan (1994) rikollisgorilloista. Oikean suunnan löytymiseen tarvittiin vain yksi kohtaaminen.

Hoffman tekee lähes näkymättömän pikkuroolin Paul Thomas Andersonin esikoisohjauksessa Hard Eight (1996). Tämä on kuitenkin käännekohta. Hoffmanista tulee Andersonin legendaarisen ensemblen tärkein palanen, jolle ohjaajamestari kirjoittaa nipun huikeita tyyppejä. Jo ennen niitä Hoffman ehtii räjäyttää pankin Todd Solondzin mestariteoksessa Happiness (1998). Säälittävästä, hikisestä puhelinhuohottajasta tulee Hoffmanin muistelluin kulttirooli. Happinessin ja Andersonin töiden kautta Hoffman nousee amerikkalaisen riippumattoman elokuvan erääksi johtotähdeksi.

Vaikka Hoffmanin roolit valtavirtaelokuvissa eivät jää juuri pekkaa pahemmiksi, tuntuu Hoffman solahtavan indie-leffoissa omimpaan elementtiinsä. Boogie Nightsin (1998) roolihahmo on täysin mitätön hukkapallo, mutta Hoffmanin käsittelyssä hauska ja inhimillinen. Skaalan rajattomuudesta todistaa vastaansanomattomimmin uskomaton esitys Magnoliassa (1999): äärimmäisen empaattisen saattohoitajan kuva on Happinessin luuserin täydellinen vastakohta, täynnä hellyyttä. Hoffman ei pelkää olla täysin auki katsojan luennan edessä.



Taito olla pelottomasti rehellinen sijaitsee Philip Seymour Hoffmanin taiteen sydämessä. Sekä tieto siitä, että häntä ei ole kuin yksi kappale Hollywoodissa. Ketään ei siis ole täyttämässä paikkaa. Teatterissa kouliintuneena tekniikka oli aina hallussa, mutta vain työkaluna. Ainutlaatuisen hengen töihin puhalsi kyky ymmärtää jokainen rooli ytimiä myöten. Todisteena tästä uran valitettavasti kuuluisimmaksi jäänyt rooli: Truman Capote (2005). Hoffman tavoittaa toki kirjailijan tavaramerkkimäisen äänen ja kaiken oleellisen habituksesta, johon oli laihduttamisen jälkeenkin reippaasti liian isokokoinen, mutta varsinainen työ syntyy silkasta läsnäolosta. Hoffman pystyi paljastamaan kaiken esittämästään hahmosta sanattomasti, silmiensä ja kehonkielensä kautta.

Jos kohta sanatkin sujuivat. Turhautuneen ja liikaa nähneen CIA-agentin rooli Charlie Wilsonin sodassa (2007) on huikea nähtävyys, johon palaa kerta toisensa jälkeen vaikka vain nauraakseen sille, kun Hoffman purkautuu katkerana pomolleen joutuneensa pänttäämään suomen kielioppia kolme vuotta turhan takia.

Punaisena lankana säilyi sija Paul Thomas Andersonin "troupessa". Loputtomasti väärin ymmärretyssä ja väärin tulkitussa mestariteoksessa Mestari (2012), ohjaaja ja näyttelijä luovat suggeroivan tulkinnan ideologiasta skientologian syntylähteillä. Yhteistyön tavoite, kokonaistaideteos tyyppigalleriasta, jäi täysin varmasti puolitiehen, mikä on korvaamaton menetys.



Philip Seymour Hoffman kuoli kesken toisen elokuvaohjauksensa valmisteluja. Ensimmäinen oli vähälle huomiolle jäänyt Jack Goes Boating (2010). Teatterissa Hoffman oli ohjannut jo pitkään vaihteleviksi luonnehdituin tuloksin. Tällä hetkellä hänet voi ja kannattaa nähdä Suomen valkokankailla Yaron Silbermanin hienossa ryhmätutkielmassa A Late Quartet. Siinä Hoffman esittää maailmankuulun jousikvartetin kakkosviulistia, jonka rooli on sitoa langat yhteen tukemalla muita. Tämä jos mikä peilaa kauniisti Hoffmanin ja jokaisen luonnenäyttelijän todellisuutta.

Vain subjektiivisen intuitiivisesti resonoivat Pilvikartaston loppusävelet Philip Seymour Hoffmanin kuolinuutisen kanssa. Hoffman ei elokuvassa esiintynyt. Elokuvan tappio.