lauantai 3. toukokuuta 2014

Bob Hoskins muistoissa



Brittiläisen elokuvan suuriin persoonallisuuksiin kuulunut Bob Hoskins menehtyi pitkään terveysongelmien kanssa kamppailtuaan 71-vuotiaana kaksi päivää ennen vappua. Menetys on korvaamaton. Hoskins ruumiillisti ehkä kaikkia aikalaisiaan paremmin jonkin hyvin olennaisen särmän brittiläisestä kollektiivisesta alitajunnasta: kouluttamattoman työväenluokkaisen perustyypin, joka, Pete Townshendin lausetta lainaten, oli syntynyt muovilusikka suussa. Karkean perustyyppinsä, jota hän rekonstruoi kymmenissä rooleissa, alla Bob Hoskins oli kuitenkin herkkä ja mielikuvituksekas taiteilija.

Läpimurto tuli tv:n puolella. Pääosa Dennis Potterin klassikossa Pennejä taivaasta (Pennies from Heaven, 1978) lienee Hoskinsin tärkein rooli ylipäätään, sillä kuusituntisen näytelmän skaala antaa näyttelijälle tilaa todella venytellä lihaksiaan. Potterin sarja on oikeastaan uudelleentulkinta Arthur Millerin (Hoskinsin hahmo on nimeltään Arthur) Kauppamatkustajan kuolemasta. Hoskins on siis tavallinen jokamies, kaupparatsu, jonka elinkeino ovat iskelmänuotit. Todellisuus ja Hoskinsin unelmat eivät millään löydä yhteistä kosketuspintaa, ja tämän synnyttämän ahdistuksen sekä patoutuneiden halujen tulkkina Hoskins on pistämätön, vaikka sarjan visuaalinen toteutus ei olekaan täysin kestänyt aikaa.



80-luvusta sukeutui Hoskinsin menestyksekkäin aika. John Mackenzien Pitkä pitkäperjantai loi ikonista kuvaa Hoskinsista gangsterina. Neil Jordanin Mona Lisasta (1986) näyttelijä voitti liki kaiken mahdollisen Oscaria lukuunottamatta (hän hävisi Paul Newmanille). Rakastetuimman ja tunnetuimman roolinsa Hoskins signeerasi kaksi vuotta myöhemmin Robert Zemeckisin klassikossa Kuka viritti ansan, Roger Rabbit?. Jälkeenpäin, ja kenties jo aikanaan, voi pitää sekä ihmeenä että neronleimauksena, että pääosa vuosikymmenen kalleimmassa Hollywood-tuotannossa lankesi lyhyenpönäkälle työläiscockneylle. Roolia tarjottiinkin mm. Chevy Chaselle ja Eddie Murphylle. Roger Rabbit tuo esiin paitsi Hoskinsin huumorintajun, myös tekniset taidot: esitys on virtuoosinen eikä Hoskinsin uskottavuutta kanssakäymisessä ei-olemassaolevien hahmojen kanssa ole sittemmin ylitetty. Legendaariseksi anekdootiksi ovat nousseet Hoskinsin kamppailut hallusinaatioiden kanssa kuvausten päätyttyä.

Vuonna 1992 Hoskins täytti 50 ja valkokankaalla vallan saivat pääosien sijaan luonnetutkielmat. Äitini on merenneito, Hook ja Nixon ovat esimerkkejä Hoskinsin käyttämisestä osana ensemblen kasvogalleriaa, monia muita seurasi, myös seuraavalla vuosikymmenellä. Tämän joukon keskeltä on nostettava esiin kaksi kohokohtaa.

Englantilainen poikkeuslahjakkuus Shane Meadows oli vain 24-vuotias kirjoittaessaan ja ohjatessaan mustavalkoisen pienen budjetin mestariteoksensa 24/7. Päärooliin hän sai kunnioitetun veteraanin Hoskinsin, joka laittoi rooliin koko sielunsa. Elämänsä roolissa Hoskins esittää erään Thatcherin politiikan tuhoaman yhteisön taipumatonta heinänkortta, joka pistää tylsyyteensä hukkumassa olevat pojannulikat nyrkkeilemään talkoohengessä ylläpidetyllä salilla. Hoskinsin skaalasta ovat tutun intensiteetin ohella esillä myös valtava herkkyys ja traagisuus.

Ruutia piisasi vielä Atom Egoyanin valitettavan vähälle ymmärrykselle jääneeseen psykotrilleriin Felicia's Journey (1999). Monet moittivat perustarinaa kuluneeksi, mutta huomiotta jäi toteutuksen taidokkuus ja moni-ilmeisyys. Hoskinsin tehtävä osana tarinankerronnassa ei ollut helppo, hänen hahmonsa kuoriutuessa kerros kerrokselta kuin sipulin, mutta hän löysi oikeat nuotit ja kantaa leffaa siinä kuin kanadalaismaestron kamerasilmä.

Nämä kaksi esimerkkiä ikään kuin alleviivaavat sitä tuhlailua ja mielikuvituksettomuutta, mitä Hollywood usein osoittaa maahantuontinäyttelijöitä käyttäessään. Monet Hoskinsinkin pikkutyöt ovat melko rajoittunutta samojen tuttujen rutiinien kierrättämistä. Usein kuitenkin, sillloinkaan, kun käsikirjoitus ja ohjaaja eivät siihen paljon aihetta antaneet, Hoskins pystyi silti kovapintaisiakin rikollisrooleja tehdessään (esim. Danny the Dog, 2005) valamaan niihin erityislaatuista lämpöä, jota ei enää enempää heru.

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti