Muutamia rivejä Gordon Willisin muistolle

Newyorkilainen Gordon Willis kuoli viime sunnuntaina. Hän oli 82-vuotias. Eläkkeellä hän oli ollut 17 vuotta; päätöksestä ilmoittaessaan hän totesi, että oli kyllästynyt odottamaan sateessa, että näyttelijät tulisivat ulos asuntovaunuistaan.

Gordon Willis oli kuvaaja.




Willisin ansioluettelo käsittää 37 elokuvaa vuosien 1970 ja 1997 välillä. Hän toimi niissä kaikissa pääkuvaajana, ja melkein jokainen niistä on merkillepantava. 1971-1979: Klute, Kummisetä, Paha porukka, Arvosanametsästys, Parallax View, Kummisetä II, Presidentin miehet, Annie Hall, Sisäkuvia, Tuli ratsain vieras mies, Manhattan. Maininnatta jääneistä kolmesta elokuvasta yhtä tähditti Barbra Streisand ja yhtä Paul Newman; kolmas on Kiina-ilmiön ohjanneen James Bridgesin obskuuriksi jäänyt, kulttimainetta kerännyt September 30, 1955 (päivä, jona James Dean kuoli). 1980->: Stardust Memories, Pennejä taivaasta, Kesäyön seksikomedia, Zelig, Broadway Danny Rose, Kairon Purppuraruusu...ja niin edelleen kolmanteen Kummisetään ja jäähyväistyöhön Pahan oma.

Jätän Willisin kuvaajan ominaisuuksien ruotimisen asiantuntevammille, sillä jokainen voi yllä mainittuja otsikoita makustellessaan itse pohtia sitä, millä tavalla Willis on vaikuttanut amerikkalaisen elokuvan - ja siitä lähteneen säteilyn kautta globaalin elokuvan - psyykeen Watergaten jälkeisellä disillusionismin aikakaudella. Ohjaajaksi hän ryhtyi kerran, ja huonomaineinen "lesbotrilleri" Ikkunat (Windows, 1980) olisi syytä kaivaa esiin uudelleenarviointia varten.

Ammattilaisena Gordon Willis oli vertaistensa joukossa niin arvostettu kuin vain olla voi. Hänen elämäntyönsä henkii poikkeuksellista taipumattomuutta: elokuvassa toisensa jälkeen on substanssia, vaikka joskus se ei olisi täyttä potentiaaliaan tavoittanutkaan. Willis teki mielellään töitä tuntemiensa ihmisten kanssa: 80-luvulla hän teki neljä elokuvaa peräkkäin Woody Allenin kuvaajana. Willisin yhteistyökumppanit olivat lähes aina älyköitä ja auteureja, usein ohjaamisen lisäksi kirjoittajiakin: Francis Ford Coppola (3 elokuvaa), Alan J. Pakula (6 elokuvaa) ja James Bridges ( 3 elokuvaa). Woodylle hän kuvasi kaikkiaan kahdeksan teosta, mukana kaikkein tärkeimmät: Annie Hall, Sisäkuvia ja Manhattan.

Kaikesta tästä huolimatta Gordon Willis tunnettiin myös "suurimpana elävänä kuvaajana, joka ei ole voittanut Oscaria". Eikä voittanut, mutta 13 vuotta eläköitymisensä jälkeen Akatemia muisti häntä elämäntyöpalkinnolla. (Reunahuomautus: oikeasti, ihan oikeasti, miten maailmassa yhtäkään kolmesta Kummisedästä ei palkittu kuvauksestaan?!) FilmiLiekin tiedossa ei ole, mitä Willis asiasta tuumasi. Arvosti kaiketi, mutta mitään haloota hän ei nähtävästi nostanut. Willis ei pitänyt melua itsestään eikä melunnut kamerallaankaan: hänen töitään leimaa silmän luonnollinen tapa nähdä. Kuvat ovat niin kuin pitääkin, virtuoosisuus häivytettynä nyansseihin ja kuvan rajaukseen. Silti sellaiset teokset kuin Kummisetä-trilogia ja Manhattan ovat kankaalta nähtynä myös suurta katsomisen ja näkemisen fiestaa.

Manhattan onkin mustavalkoisuudessaan loistokkaimpia esimerkkejä Willisin mestaruudesta ja visuaalisesti Allenin töistä tyydyttävin (mahtaako se olla muutenkin paras?). Värin kanssa peuhatessaan Willis suosi kuitenkin aina hillittyjä sävyjä ja naturalismia - mikä teki myös epäilemättä arvaamattoman paljon töitä näyttelijöiden puolesta. Ja silti, toisaalta, Zelig ja Kairon purppuraruusu ovat myös suurta illuusion ja trikkien juhlaa.

Eiköhän vuoden sisällä nähdä hieno ja tyylikäs dokumenttielokuva, jossa amerikkalaiset kuvaajat kertovat Willisiltä saamistaan vaikutteista, joten ei siitä sen pidemmälti nyt. Mutta yksi oppipoika on mainittava: Michael Chapman, joka toimi Willisin kameramiehenä kahdeksassa elokuvassa, mukaanlukien Kummisetä, Klute ja Paha porukka, ja kasvoi sitten itse mestariksi, jonka signeerauksiin kuuluvat esim. Taksikuski, Saattokeikka, Kuin raivo härkä ja Takaa-ajettu.

Ehkäpä lopuksi olisi sopivaa viitata Simone Signoretiin. Gordon Willis nimittäin edusti kuvaajana laitaa, joka piti itseään ammattilaisena eikä vain työmiehenä, joka tulee timpurina tekemään keikkaa minne vain, kun tarjotaan. Willis arvosti ammattitaitoaan eikä halunnut ryvettää mainettaan ryhtymällä halpahintaisiin projekteihin, joihin ei voinut tuoda mukaan palasta itsestään ja omasta maailmankatsomuksestaan. Tällaisen eetoksen Signoret puki kerran sanoiksi näin: "Voin näytellä fasistia anti-fasistisessa elokuvassa, mutta en anti-fasistia fasistisessa elokuvassa."