maanantai 28. heinäkuuta 2014

Galaksin vartijat - Guardians of the Suckfest



Marvel Studios ja Disney ovat onnistuneet vääntämään vahvan ehdokkaan VIP-palkinnon (Vuoden Isoin Pettymys) voittajaksi. The Guardians of the Galaxy alittaa siihen kohdistuneet hartaat toiveet kesän seikkailuviihteen pelastajana niin monella tasolla, että niiden luettelemisesta syntyisi historian pitkäveteisin - ja mahdollisesti pisin - elokuva-artikkeli. Miksi miksi miksi... GotG:sta lupailtiin hip ja pop -sarjakuvaan perustuvana uuden sukupolven Men in Blackiä, mutta lopputulos on täysin takki tyhjänä omaperäisyydestä, nokkeluudesta ja karismasta. Käsikirjoituksesta ja ohjauksesta vastaava C-luokan kyky James Gunn ei todellakaan ole Barry Sonnenfeld, eikä hän ole Joss Whedon tai Shane Black. Gunnin CV ei tasan mairittele, kun ohjauksina on esittää merkkiteokset Slither ja Super ja käsikirjoittajana hän on vastuussa Scooby-Doosta, Kuolleiden aamunkoitosta ja Scooby-Doo 2: Monsterit vapaalla -eepoksesta. Ja silti, tekee mieli sanoa, että The Guardians of the Galaxy on huonointa, mitä Gunn on maailmaan päästänyt. Jos liioittelen, niin en paljoa.

Siinä viihteen lajissa, mitä GotG edustaa, olennaisinta on toteutuksen oikea sävy, joka henkii joko vilpitöntä tai taitavasti sellaiseksi naamioitua taka-ajatuksettomuutta. Tämä saavutetaan visuaalisella nokkeluudella, hyvällä näyttelijäohjauksella ja svengaavalla musiikilla. Jopa naseva dialogi on toissijaisuus, jos muut edellämainitut loksahtavat kohdalleen. GotG saa ikävöimään Men in Blackiä, Kiss Kiss Bang Bangiä ja erityisesti Serenityä, johon se vertautuu kiusallisen monin tavoin, viimeistään puolen tunnin jälkeen. Jos kohta jo alkukohtaus on aikamoinen tyrmäysisku Indiana Jonesin hengenperintöä odottavalle: tarinan sankari, Peter Quill, nähdään pikkupoikana sairaalassa odottamassa, että hänen syövän kaljuunnuttama äitinsä kuolee; ensimmäinen asia, minkä koemme elokuvassa on Peterin Walkman, josta hän kuuntelee 10cc:n "I'm Not in Lovea". Kappale itsessään on upea, mutta se ei sovi millään tavalla kohtaukseen, luo todella oudon fiiliksen elokuvan alkuun ja on jo moneen kertaan käytetty (ehkäpä hienoimmin Virgin Suicidesissa). Sama nostalgiapopin sekä kierrätys että rikollinen väärinkäyttö jatkuu läpi elokuvan, kun Gunn varastaa musiikkia esim. Reservoir Dogsin soundtrackiltä ja pakottaa katsojat poistumaan salista (todella käsittämättömän halvan visuaalisen vitsin kylkiäisenä) esi-puberteettisen Michael Jacksonin kimitys korvissa. Mutta MJ:kin on melkein siedettävämpi kuin Tyler Batesin uskomattoman puuromainen musiikki, joka voisi yhtä hyvin olla tietokoneohjelman työtä.

Gunnin visuaalinen silmä osoittautuu hedelmättömäksi ja latteaksi. Kuvajako ja kuvanrajaus ovat yksinomaan bulkkitavaraa, jota kuka tahansa Hollywoodin liepeillä pyörinyt apulaisohjaajakin voisi tuottaa tällä budjetilla. GotG kuuluu modernin scifi-elokuvan siihen haaraan, jossa kaikki paria näyttelijää lukuunottamatta on tehty tietokoneanimaationa - eikä tällä kertaa edes erityisen vakuuttavana. Avaruus näyttää jatkuvasti epäaidolta planetaariomaisella tavalla. 3D:tä, joka korostaa tietokoneanimaation muovisuutta, ei hyödynnetä juuri lainkaan.

Elokuva liikkuu reippaalla vauhdilla, mikä saa toivomaan sen nousevan siivilleen seuraavassa kohtauksessa. Mutta jaksoa jakson perään leimaa tehdasmainen kaavamaisuus. Tämä on sitä lajia elokuvaa, jossa kokonainen talo räjähtää, mutta sisälle jääneet sankari ja hänen ihastuksensa selviävät naarmuitta, koska he ovat kyykistyneet pöydän taakse. Mitä dialogiin tulee, sellaiseksi riittää kohtauksessa, jossa hahmo pääsee räiskimään Tosi Isolla Pyssyllä (TIP): "Oh, yeah." Olenko se vain minä vai onko tässä jotain tutunoloista? Punchlineksi kelpaa tuoreutta huokuva "You've got issues". Nuff said.



Suuren osan kaikesta tästä voisi vielä pelastaa osuvalla roolituksella, mutta Hollywoodin b-listalaiset eivät onnistu synnyttämään rempseää keskinäistä kemiaa. Chris Prattille voi antaa pisteitä yrityksestä, mutta hänkin jää köyhän miehen Ryan Reynoldsiksi. Luurankomainen Zoe Saldana vastaa jonkun kauneusihanteita, joten kamera pysyttelee lähellä hänen vihreäksi maalattua pintaansa. Varsinaista näyttelemistä ei Saldanalta vaadita. Bradley Cooper edustanee porukan parhautta, mutta hänenkin hahmonsa on pahasti alikirjoitettu. Vin Dieselin hahmoon liittyvä vitsi jaksaa huvittaa muutaman sekunnin, ja epäilemättä internet täyttyy tuota pikaa nokkeluutta tavoittelevista kommenteista "Vinin kaikkien aikojen parhaasta roolisuorituksesta". Samaan tyyliin kuin George Clooneyn parhaan roolin väitetään mieluusti olevan South Park -elokuvan koirana. Tarinan - johon ei nyt tässä yhteydessä mennä, koska EVVK - pahikset ovat täysin vailla luonteenpiirteitä.

The Guardians of the Galaxyyn kohdistui roimia odotuksia, koska lähdemateriaali tuntui piristävän lupaavalta poikkeukselta Marvel-kaanonista satiiria lähennellessään. Lopputulos edustaa kuitenkin nykyaikaista korporaatioelokuvaa pahimmillaan. GotG on tarkkaan jossakin Wall Streetin johtokuntapalaverissa laskelmoitu paketti, jonka ydinkohdeyleisöä ovat ala-asteikäiset lapset, joiden vanhempia varotaan visusti loukkaamasta uskaliailla vitseillä, mistä johtuen elokuvassa ei kuulla uusia vitsejä lainkaan. Pakollinen Stan Lee -vitsikin on kuin kuollutta konia hakkaisi. Joten se siitä satiirista. Tämä selittää myös miksi elokuvan toteuttajiksi on valikoitunut joukko helposti ohjailtavia tuntemattomuuksia (kuten kuvaaja Ben Davis, joka ei varmasti sano kenellekään mitään vaikka joku hänen kuvaamistaan elokuvistaan saattaa tuttu ollakin). Wall Street ei kuitenkaan ole tyhmä, ja se on tutkinut yleisönsä tarkkaan, joten leffasta tulee massiivinen hitti, mikä tietää yhtä hengettömiä jatko-osia. Ja oheistuotteita. Ja sama ralli jatkuu niin kauan kuin aikuiset suhtautuvat täysin selkärangattomasti siihen mitä korporaatiot heille ja heidän jälkikasvulleen syöttävät. Tällä hetkellä, ennen ensi-iltaansa, GotG:n IMDb-keskiarvo on ennakkonäytösten jälkeen 9,1. Vain koska GotG tarjoaa täsmälleen samaa, mitä katsojat ovat saaneet monta kertaa aikaisemminkin. Se on asianomaisten kannalta pelkästään noloa.

Alkuperäiset sarjakuvat olisivat elokuvalle paljon parempi vaihtoehto. Tai Joss Whedonin Serenity, jonka melkein remake GotG on. Ero näiden välillä paljastuu jo mainoslauseissa: kumpi kuulostaa kiinnostavammalta: "You're Welcome" (by Wall St.?) vai "They Aim To Misbehave"?

lauantai 5. heinäkuuta 2014

Attentaatti



Suurkaupungin sheriffin tekijä Yves Boisset erikoistui 70-luvulla kotimaansa salakähmäisyyksien ruotimiseen usein tositapahtumia fiktionalisoineiden poliittisten trillerien kautta. Vaikka olikin suosittu, jäi Boisset tällä rintamalla selvästi kakkoseksi Costa-Gavrasin rinnalla. Attentaatti (L'Attentat, 1972) osoittaa syyt, miksi.

Vaikka onkin Suurkaupungin sheriffiä tiukempi ja toimivampi kokonaisuus, ei Attentaattikaan varsinaisesti tempaa katsomoa mukaansa. Boisset lähestyy aihettaan ennen muuta tekstin kautta - tässäkin kuullaan valtavasti dialogia - eikä osoita elokuvakertojana erikoisempaa visuaalista silmää. Ulkokohtaisuuden tunnetta vain lisää Boisset'n omituinen tapa yleistää kertomuksensa keihäänkärjet: hän haluaa jättää täsmentämättä sekä tarinan juonittelijoiden että heidän uhriensa virka-asemat ja jopa attentaatin uhrin kansalaisuuden. Boisset olettaa katsojansa olevan perillä asioista, mutta unohtaa elokuviaan katsottavan vielä vuosikymmeniä myöhemminkin. Esimerkiksi Attentaatista ei ilman taustatutkimusta selviä, että se käsittelee Suomessa merkityksetöntä Mehdi Ben Barkan tapausta.

Mehdi Ben Barka oli marokkolainen vallankumouksellinen, joka saapui maanpakolaisena Pariisiin, missä hän katosi 1965. Seurannut skandaali horjutti De Gaullen hallintoa ja hyyti Ranskan ja Marokon välit neljäksi vuodeksi. Elokuvassa Ben Barkan roolin ottaa nimeämättömän maan poliitikko Sadiel, joka joutuu Ranskan hallituksen ja (taas nimeämättä jätetyn) CIA:n "deletoimaksi". Todellinen ongelma yhtälössä on Sadiel/Ben Barkan ystävä ja ilmiantaja, journalisti Darien. Darien on elokuvan varsinainen päähenkilö, joka huomaa joutuneensa hyväksikäytetyksi ja uhkaa julkistaa kaikki tietonsa - kuten todellisuudessa kävikin.

Attentaatti kulkee kohtalaisesti asettamillaan raiteilla, mutta Boisset ei kykene tuomaan aiheitaan tai henkilöitään lähelle katsojia, kuten polittisen trillerin mestarit - esim. Costa-Gavras, Pakula, Stone. Attentaatti on kuitenkin huomion ja ehkä katsomisenkin arvoinen huikean tekijäporukkansa takia. Darienia esittää jälleen hienosti Jean-Louis Trintignant, jonka filmografiaan Attentaatti loogisesti sopii Fasistin, Z:n ja Le Secretin jatkoksi. Trintignant suoritti varusmiespalvelunsa vallankumousajan Algeriassa ja epäilemättä muodosti omat käsityksensä asioiden laidoista. Sadielia esittää niin ikään hyvin Gian Maria Volonté (Kourallinen dollareita, Vain muutaman dollarin tähden). Hänen antagonistinaan eversti Kassarina nähdään Ranskan valkokankaan jättiläisiin kuuluva Michel Piccoli (Keskipäivän aave, Päiväperho, La belle noiseuse, Menen kotiin, Holy Motors). Darienin pomoa näyttelee Le Secretissäkin Trintignantin parina nähty joviaali Philippe Noiret (Cinema Paradiso, Il Postino). Darienin rakastetun roolin tekee ei kukaan muu kuin Viimeisen hengenvedon Jean Seberg. Mukana häärii vielä Sebergin maanmies Roy Scheider kolme vuotta ennen Tappajahaita.

Mainittujen lisäksi lopullisen käsikirjoituksen naputti poliittisten aiheiden erikoismies, espanjalainen Jorge Semprún, Z:n toinen skenaristi ja kaksinkertainen Oscar-ehdokas. Parasta elokuvassa on Ennio Morriconen musiikki. Maestro valitsi tähän projektiin hillityn, atonaalisen äänimaailman, joka usein yksinään luo uhan tunnelmaa latteisiin kuviin.

perjantai 4. heinäkuuta 2014

2001: A Pink Odyssey

2001: A Pink Odyssey...




Kuten tunnettua, on Stanley Kubrickin kuolematon scifi-eepos lukuisten myyttien ympäröimä. Yksi merkillisimmistä liittyy rock-yhtye Pink Floydiin.

Vuonna 1971 yhtyeen siihenastisen johtohahmon Syd Barrettin eroamisesta yhä toipuva Pink Floyd eli puberteettista murrosvaihetta. Tuona vuonna ilmestynyt kuudes albumi Meddle lupaili yhtyeen olevan matkalla uuteen luovaan vaiheeseen. Levyn pièce de résistance oli Barrettin saappaisiin astuvan Roger Watersin kokonaisen levynpuoliskon täyttänyt Echoes, joka syystäkin nostettiin erityisesti esiin. Pian levyn ilmestymisen jälkeen alkoi kuitenkin liikkua erikoinen huhu, jonka mukaan Waters ja Pink Floyd olisivat tehneet Echoesin Kubrickin kolme vuotta vanhan mestariteoksen innoittamina niin, että pitkä kappale olisi synkronissa elokuvan viimeisen jakson, Jupiter and Beyond Infinity, kanssa. Legenda oli syntynyt.

Tosin Waters & co. ovat aina kiistäneet minkäänlaisen tarkoituksenmukaisuuden jutun takana. Elokuvan psykedeelinen loppujakso vain sattuu olemaan samanmittainen kuin tyypillinen LP-levyn puolisko. Olipa koko juttu sattumaa tai ei, elokuvan ja proge-eepoksen yhteennaittaminen on ainakin hauskaa ja mielenkiintoista puuhaa, ja herättää vähintäänkin sen kysymyksen, että mistä koko omituisuus sai alkunsa: kuka tämän kaiken keksi ja minkälaisessa elämäntilanteessa, jos kyse ei ollut kaiken aikaa Pink Floydin suunnitelmasta? Pitää muistaa, että 70-luvun alussa ei ollut vielä videonauhureita myynnissä kuluttajille. Jos ilmiön on joku vahingossa huomannut, se on todennäköisesti saanut alkunsa elokuvan tv-esityksestä.

"Huhussa" on nimittäin pointtinsa. Echoes todellakin sopii rytmiltään ja ambienssiltaan yhteen Kubrickin hienostuneen rakennelman kanssa. Etenkin noin puolestavälistä (11-12 minuutin kohdasta) eteenpäin "iskut" osuvat toistuvasti liki karmivan hyvin yhteen leikkauksen kanssa. Echoesin hahmottomilla tehosteäänillä täytetty "väliosa" alkaa tuntua hyvin omituiselta, jos sitä EI ole tieten tahtoen sovitettu 2001:een.

Samaan hengenvetoon - tai no, eri hengenvetoon, koskapa kerran tuli aloitettua uusi kappale - pitää todeta, että Echoes, vaikka onkin omillaan komea biisi, soitettuna 2001:n loppujakson soundtrackinä banalisoi Kubrickin vision. Uhan, mysteerin ja kauhun tunne yksiulotteistuu pyöreäkulmaiseksi maisemamaalailuksi.

2001/Echoes oli laatuaan ensimmäinen, mutta ainoaksi se ei jäänyt. Klassikkojen ja mykkien "uudelleen äänittäminen" pop-musiikilla on jopa minitrendi. Ja tämän trendin aallonharjalla Pink Floydin asema on säilynyt horjumattomana. 80-luvulla joku keksi katsoa Ihmemaa Ozia Dark Side of the Moonilla ryyditettynä ja Wish You Were Here keksittiin yhdistää Metropolisiin ailahtelevin tuloksin.

...or 2001: A Space Floyd.

Paul Mazursky (1930-2014)


Veteraanileiri muuttaa taivaaseen jälleen yhtä jäsentä isompana. Kesäkuun viimeisenä päivänä 84-vuotiaana kuollut Paul Mazursky teki kaikin puolin merkittävän uran amerikkalaisessa elokuvassa ohjaajana ja käsikirjoittajana, joka tykkäsi esiintyä myös kameran edessä.

Mazursky oli newyorkilainen satiirikko siinä missä viisi vuotta nuorempi Woody Allenkin. Mazurskyn huumori sai kipinänsä enemmän 60-luvun ideologisesta murroksesta - hänessä oli aimo annos boheemikkoa. Monissa elokuvissaan hän käsitteli 60-luvun liikkeelle laittamaa vapautuneisuuden tematiikkaa ja ristiaallokkoa, joka syntyi sen törmätessä juppielämäntavan kanssa. Mazurskyn ura sai lentävän lähdön vuonna 1969, kun hänen esikoisestaan Bob & Carol & Ted & Alice sukeutui odottamaton hitti, joka tienasi budjettinsa ainakin 15-kertaisesti takaisin, kehräsi silkkiset arvostelut ja neljä Oscar-ehdokkuutta ja muodostui ajan myötä klassikoksi, yhdeksi uuden amerikkalaisen elokuvan lähtöpisteeksi. Elliot Gouldin läpimurtoroolin siivittämässä komediassa resignoitunut aviopari hurahtaa ryhmäterapiaretriitissä uuden ajan liberaaleihin arvoihin ja Losiin palattuaan koittaa saada ystäväpariskuntansa mukaan meininkiin.



Seuraavana vuonna Mazursky julkaisi Alex in Wonderlandin, kertomuksen nuoresta elokuvaohjaajasta, jonka esikoisesta on tullut valtava menestys ja jolle Hollywood antaa vapaat kädet seuraavaan projektiin... Gouldin M.A.S.H.-kaverin Donald Sutherlandin tähdittämä elokuva floppasi ja unohdettiin pian.

Eurooppalaista elokuvaa ihailleen filmihullun Mazurskyn toista elokuvaa verrattiin Fellinin 8½:een (kuten kävi vuosia myöhemmin Woody Allenin Annie Hallin kohdalla, sattumoisin). Kolmas elokuva, Osaa mieskin rakastaa (Blume in Love, 1973) puolestaan haki inspiraationsa Jules ja Jimistä. Eikä siinä vielä kaikki, sillä vuonna 1980 hän teki samasta aiheesta vielä suoremman, 70-luvulle siirretyn version Willie & Phil. Eikä siinäkään vielä kaikki, sillä Mazurskyn ehkä kaupallisin komedia, 80-luvun makuun räätälöity Beverly Hillsin pummi (Down and Out in Beverly Hills, 1986) oli variaatio Jean Renoirin Boudusta (1932) eikä yhtään esikuvaansa huonompi: minkä se esikuvalleen hävisi tyylissä, voitti se takaisin nauruissa ja Nick Nolten heittäytyvässä roolisuorituksessa. Beverly Hillsin pummista löytää myös mazurskylaisen maailmankatsomuksen kiteytyneimmillään: yltäkylläisen juppikodin sisällä käydään dialogia renttumaisen boheemisuuden ja takakireän juppiuden välillä, mikä konflikti ratkeaa lopulta seksin kautta. Vuoden hollantilaishitti Borgman on muuten ottanut yhtä ja toista Mazurskyn filmistä.



Merkittäviä ovat myös hellyttävä vanhuuskuvaus Harry & Tonto (1974), josta Art Carney voitti yhden Oscar-historian kuuluisimmista sympatiaäänipysteistä uuden metodisukupolven kirkkaimpien tähtien nenien edestä: Dustin Hoffman (Lenny), Al Pacino (Kummisetä II), Jack Nicholson (Chinatown); tärkeä on Nuoruuteni Greenwich Village (Next Stop, Greenwich Village, 1976), eräänlainen fiktiivinen omaelämäkerta; Eronnut nainen (An Unmarried Woman, 1978) kisasi parhaan elokuvan Oscarista; ja viimeinen huomattava teos, kriitikoiden lemmikki Vihassa ja rakkaudessa (Enemies: A Love Story, 1989). Tosin mainitsemisen arvoinen on vielä Kohtauksia tavaratalossa (Scenes From a Mall, 1991), jossa Mazursky viimein kohtasi Allenin.



Edellämainittujen lisäksi nostettakoon, kaiketi subjektiivisista syistä, esiin erityisesti kammottavalla suomenkielisellä nimellä läpsäisty Neukku New Yorkissa (Moscow on Hudson, 1984). Neuvostoliittolaisen loikkarin sopeutumisesta amerikkalaiseen elämänmenoon kertova draamakomedia on kerännyt vuosien saatossa ansaittua kulttimainetta. Älykäs ja seksin suhteen suorasukainen teos kantaa erehtymättömästi tekijänsä sormenjälkiä. Rikkaasti luonnosteltu zeitgeist ratsastaa hienosti viritetyn realismin aallonharjalla ja luo eteemme väkevän kolmiulotteiset henkilöhahmot: elokuva kuuluu Robin Williamsin suurimpiin voittoihin (tästä projektista ovat peräisin Williamsin yllättävät venäjänkielen taidot).

16 elokuvaohjauksen lisäksi Paul Mazursky oli mieluusti käytetty pikkuroolien täyttäjä, joista parhaiten muistettaneen vierailu Sopranos-sarjassa.