Festivaalin jälkimmäinen perjantai löysi elokuvan, jossa on sekä rakkautta että anarkiaa. Sodankylässä tänä kesänä vierailleen virolaisen Veiko Õunpuun kolmas pitkä elokuva Free Range on valloittanut festareita vähän siellä sun täällä. Brechtiltä ja Fassbinderiltä lainaava Free Range on monen muun epiteetin ohella todellinen harvinaisuus: vapaa elokuva.
Free Range suorastaan haisee elokuvalta, joka on tehty ilman käsikirjoitusta, ideoiden pohjalta. Juonta siitä ei löydy, rakenne muistuttaa jatsia. Se tuntuu usein oppilastyöltä. Siinä on kohtauksia, jotka "toimivat" ja toisia, jotka eivät "toimi" (ainakaan, jos arvioimme teosta perinteisin kritiikin työvälinein). Siinä on paljon tyhjäkäyntiä. Mitä sitten? Free Range hengittää vapaana. Õunpuu tekee joka hetki juuri sen mitä haluaa tehdä. Hän tekee sen kevyesti, irroitellen, fiilikseen luottaen. Sitä on arvostettava.
Free Range ei ole juonielokuva. Eikä se myöskään taatusti "kysy kuinka paljon nerolle on annettava anteeksi". Tämä ei ole yksilötarina. Free Range kuvaa sitä, millaista on elää maailmassa, jonka edelliset sukupolvet ovat vuolleet ja johon ei voi uskoa; maailmasta, jossa ei halua elää. Juuri tämän huonosti käyttäytyvä päähenkilö tajuaa ja tuntee jokaisella solullaan - ja siksi hän ei voi muuta kuin kapinoida...ja käyttäytyä huonosti. Hän on yhteen sopimaton maailman kanssa, joka ei koskaan kysynyt häneltä, haluaako hän olla osa sitä.
Uskoisin Anssi Mänttärin olevan ylpeä tästä elokuvasta. Kaikessa rellestämisessään Free Range on hyvin selvänäköinen ja romanttinen elokuva. Õunpuu laittaa elokuvalleen alaotsikon: Ballaad maailma heakskiitmisest - balladi maailman hyväksymisestä. Maailman hyväksyminen ei ole discopop, se on blues.
Õunpuu paitsi näyttää meille kuvia, joista hän itse pitää, myös soittaa musiikkia, josta itse pitää. Free Rangen aloittaa ja päättää Scott Walker - ja molemmat biisit ovat elokuvabiisejä.
Free Range on tiettävästi herättänyt hyvin vaihtelevia reaktioita yleisöstä riippuen. Joskus sitä on pidetty puhtaana komediana. Minulle se näyttäytyi vähän vakavampana. Oli miten oli, ainakaan sen loppu ei voi jättää kylmäksi. En uskalla lähteä edes arvailemaan, onko se tarkoitettu vakavasti otettavaksi vai ei. Ainakin poistuin elokuvan ääreltä hyväntuulisena.
Toisaalla R&A saa todistaa Hubert Sauperin paluuta. Ranskassa työskentelevä itävaltalainen on yksi maailman tärkeimpiä dokumentaristeja vaikka hänestä ei ole kuultu kymmeneen vuoteen. Sauperin mandaattiin kuuluu Afrikan maanosa eikä yhdelläkään toisella eurooppalaisella elokuvatekijällä ole nokan koputtamista Sauperille tästä aiheesta. Kisanganin päiväkirja (1998), jota tehdessään Sauper melkein kuoli malariaan, kuului Tampereen filkkareiden kohokohtiin ohjaajan läsnäollessa, ja Darwinin päiväkirja (2004) noteerattiin Oscar-ehdokkuutta myöten. Viimeisten kymmenen vuoden aikana Sauper on todistanut ja tallentanut Sudanin kahtia jakautumisen.
We Come As Friends kuuluu reportaasidokumentin lajiin. Watermark on sen täydellinen vastakohta. Sauper liikkuu keskellä kuvattaviaan kevyellä kalustolla. Kamera heiluu sinne tänne ja linssi on usein likainen. Poikkeuksen muodostaa ilmakuvia tallentava kevytkone. Elokuvan kronologinen punainen lanka on Sudanin selviytyminen pitkästä sisällissodasta, sen jakautuminen kahdeksi valtioksi ja ajautuminen uuteen sotaan. Sauperin todellinen aihe on kuitenkin koko Afrikan mantereen kohtalo eurooppalaisten ja muiden valloittajien käsissä enkä ole koskaan nähnyt terävämpää analyysiä aiheesta. Sauper toteaa Afrikan olevan ulkomaalaisten luomus. Maiden rajat, uskonnot, tavat, elinkeinot, usein jopa kieli ovat kaikki ulkopuolisten sanelemia. Afrikkaa ei ole koskaan nähty afrikkalaisten kotina, vaan kenen hyvänsä kyvykkään hyödynnettävänä ja riistettävänä. Näin vain koska Afrikka ei ole koskaan jakautunut järjestelmällisen länsimaisen mielen mukaisesti itsenäisiin valtioihin. Se on nähty "valkoisen miehen taakkana" - kukaan ei vain koskaan tarjonnut Afrikkaa valkoisen miehen kannettavaksi.
We Come As Friendsissä kuullaan monen poliitikon puhuvan siitä, että Afrikan ei saa antaa vaipua takaisin kolonialismin aikaan. Sauper tekee selväksi, että kolonialismi ei koskaan loppunut Afrikassa, se vain vaihtoi vähän vaatteita. Ulkomaalaisten troolarit kalastavat Afrikan rannikot tyhjiksi, heidän öljynjalostamonsa paitsi vievät maasta sen aarteet, myös pilaavat pohjavedet tappaen tienoot. Kukaan ulkomaalaisista ei ole kiinnostunut olemaan vuorovaikutuksessa paikallisten kanssa; kukaan ei elokuvassa puhu paikallisten kieltä. Amerikkalainen yhtiö "vuokraa" 600 000 hehtaaria arvomaata täysin hyödynnettäväkseen 49 vuodeksi 25 000 dollarilla, siis pikkupomon kuukausitienesteillä. Ja tätä ei kutsuta varkaudeksi miksi?
Ja niin edelleen.
Sauperin mielestä tilanne muistuttaa avaruuden muukalaisten saapumista oudolle planeetalle. Tässä herzogilaisessa ironiassa on kuristavaa puhuttelevuutta. Sauper sanoo, että länsimainen hyvinvointi perustuu varkaudelle, jonka uhrina on ns. kolmas maailma. Uhri jää täysin omilleen, mistä seuraa kaaosta ja sotimista.
Länsimaisen elokuvan piirissä Sauperin näkökulma on aivan uniikki ja terävyydessään omaa luokkaansa. Reportaasidokumentin keinoin ei voi juuri paremmin asioista kertoa.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti