Mike Nicholsilla oli yksi hienostuneimmista vaistoista ironian suhteen mitä Hollywood tai moderni cinema tunsi. Siksi on ironista, että hänen filmatisointinsa Joseph Hellerin ironisesta mestariromaanista ei, muodollisesta pätevyydestään huolimatta, kuulu Nicholsin terävimpiin töihin. Mitä sen väliä, hän teki Miehuuskokeen. Nichols teki myös Operaatio Alfan, mutta silläkään ei ole väliä: hän teki Miehuuskokeen.
Miehuuskoe (1967), Nicholsin toinen työ elokuvaohjaajana, on edelleen täydellisimpiä zeitgeist-hahmotuksia mitä valkokankaalla on nähty. Se on hauska ja viihdyttävä, mutta myös runollinen ja taidetta. Se on aito, rehellinen ja selvänäköinen kuvaus kahdesta sukupolvesta ajan murroslinjalla. Nicholsin esikoinen, Edvard Albeen näytelmän elokuvatulkinta Kuka pelkää Virginia Woolfia (1966), on sekin kerrassaan erinomainen, mutta seuraajaansa verrattuna turvallinen kykyjen koetusalusta. Tämä kaksikko käynnisti arvokkaan elokuvauran - mutta voidaan täydellä syyllä kysyä, eikö Natsi-Saksassa vuonna 1931 syntyneen Michael Igor Peschkowskyn poismeno olisi ollut etusivun otsikko, vaikka hän ei olisi eläissään tehnyt ensimmäistäkään elokuvaa?
Ottaen huomioon, että Nichols oli menehtyessään 83-vuotias, hänen 18 ohjauksen mittainen elokuvauransa tuntuu suppeahkolta; 14 vuotta nuoremmalla Steven Spielbergillä on tilillään jo liki kolmekymmentä pitkää elokuvaa. Vaikka Nichols klassikkojensa ja hittiensä ansiosta tunnetaan ennen kaikkea elokuvaohjaajana, hän lienee vielä tärkeämpi yhdysvaltalaisen teatterin uudistajana ja modernisoijana. Paljain jaloin puistossa, The Odd Couple, The Little Foxes ja Streamers muiden muassa aloittivat Nicholsin visioimina Broadway-näytöksinä ennen siirtymistään valkokankaille. Teatteri opetti Nicholsia ohjaamaan näyttelijöitä, joiden joukossa Nicholsin arvostus oli kirjaimellisesti vailla vertaa. Televisioon Nichols suoritti vain kaksi sukellusta, mutta tuloksina oli kummallakin kerralla klassikko: Angels in America (2003) ja Henki (The Wit, 2001). Ensin mainittu on viime vuosikymmenen suuria tv-tapauksia, Tony Kushnerin magnum opuksen virtuoosimainen tulkinta; jälkimmäinen on paljon pienimuotoisempi, Emma Thompsonin kanssa loihdittu pieni ihme Margaret Edsonin näytelmätekstin pohjalta - allekirjoittaneen ehdotus kaikkien aikojen hienoimmaksi tv-elokuvaksi kaikessa ulkoisessa askeettisuudessaan.
Hollywoodissa - ja nimenomaan Hollywoodissa - Nichols loi uran, josta puuttuvat täydet rimanalitukset ja Miehuuskokeen jälkeen ehkä myös täydelliset onnistumiset, ellei sellaiseksi lasketa kieltämättä loistokasta Silkwoodia (1983), josta löytyy mm. edelleen Meryl Streepin hienoin suoritus. Nichols oli aina älykkään katsojan puolella, joskus tietynlaiseen rutiiniin ja ilmeisyyteen asti. Mutta sivistynyt elokuvan ystävä ei koskaan voi mennä harhaan Nicholsin valitessaan. Joutsenlauluksi jäänyt Charlie Wilsonin sota (2007) osoittaa tekijän säilyttäneen terävyytensä. Sitä paitsi siinä on jo aikaisemmin tänä vuonna menetetty Philip Seymour Hoffman aivan suurimmillaan. Aika moni näyttelijä oli Nicholsin seistessä kameran takana.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti