Ahdistava elokuva, masentava näytös: Burma VJ vs. yleisö. "Jengi" vetää viime päivinä kovasti huolta herättäneessä elokuvakeidas Orionissa tilannetajuisesti naksuja, raksuja ja limppaa samalla kun juntta niittää 3 000 ihmistä tuonpuoleiseen. Yhden pussin tyhjennyttyä kaivetaan laukusta toinen ja revitään auki kuin kotona oltais, ja pieni joukko, jolla on aseet, rahat ja valta, sortaa kokonaista kansakuntaa. Rakasta siinä sitten ihmiskuntaa.
Burma VJ: Raportti suljetusta maasta (Burma VJ: Reporter i et lukket land, Tanska, 2008) on DocPointin tämänvuotisen päävieraan Anders Østergaardin tunnetuin työ, koska se asetettiin Oscar-ehdokkaaksi. Ei sentään ihan pelkästään sen takia, sillä elokuva on merkittävää journalismia tuodessaan Myanmarin (jo otsikkoon valittu nimitys maalle on sen hallintoa vastustava), siis BURMAN diktatorisen järjestelmän kaikkien silmien eteen. Teos on syntynyt hallintoa kameroin aseistettuna ruohonjuuren tasalta vastustavan Democratic Voice of Burma (DVC) -järjestön salaa kuvatun ja salakuljetetun kuvamateriaalin pohjalta. Jos elokuvassa jotain mestarillista on, niin se löytyy editoinnista, tavasta, jolla tämä aineisto on jäsennetty yhtenäiseksi, informatiiviseksi kertomukseksi. Vieläpä siten, että kokonaisuudesta sukeutuu poliittinen trilleri.
Kertojana toimii DVC:n johtajiin kuuluva "Joshua", joka vie meidät syyskuuhun 2007, jolloin Burmassa nähtiin ensimmäiset laajat mielenosoitukset vuoden 1988 verilöylyn jälkeen. Samalla elokuva on DVC:n tarina, joka näiden päivien aikana tuli ainakin väliaikaisesti päätökseensä. Olennaisesti se on elokuva "uuden teknologian" mahdollisuuksista luoda vastarintaa painostajia vastaan.
Samalla, kun Østergaardin teos on reportaasina ensiluokkainen, sitä jäytää tunne siitä, että se ei ole aivan niin jännittävä ja iholle menevä kuin sen kaiken järjen mukaan pitäisi olla. Tämä johtuu tarinan pahiksen puuttumisesta. Burman kansannousu on nähty kokonaan DVC:n näkökulmasta, heidän rooliinsa keskittyen. Burman valtaapitävä voima jää kasvottomaksi ja nimettömäksi. Paha ei ruumiillistu. Emme myöskään saa tietää mitään siitä varmasti monimutkaisesta järjestelmästä, jolla juntta ruokkii suosiotaan saaden sotilaat sumeilematta tappamaan aseettomia maanmiehiään pyhiä munkkeja myöten.
Vaikka Burma VJ on koostettu videokuvasta, on se syntynyt vielä filmin aikakaudella. Siksi tuntuu laiskuudelta festivaalin puolelta tuoda naapurissa tehdystä elokuvasta digitaalinen kopio. Ja miksi vielä tuoda se Orioniin, josta löytyvät filmiprojektorit? Mutta toisaalta, onhan kulttuurin tappio jo siinä, ettei tätä tuotu jo aikanaan ihan oikeaan levitykseen.
Aivan toisella tapaa Järjestelmän uhreja syntyi John Wojtovichin (1945-2006) tapauksessa. Allison Bergin ja Frank Keraudrenin ohjaus The Dog (USA, 2013) paljastaa vihdoin miehen myytin takaa: dokumentti kertoo sen miehen tarinan, jota Al Pacino esitti - ehkä kautta aikain parhaassa elokuvaroolissaan - mestariteoksessa Hikinen iltapäivä eli Dog Day Afternoon (1975). Wojtovich oli se individualisti, joka päätti rahoittaa "vaimonsa" sukupuolileikkauksen pankkiryöstöllä. Keikka laajeni Sidney Lumetin kuvaamaksi välikohtaukseksi, joka sai symbolisen luonteen kadunmiehen vastarintana Systeemiä vastaan.
The Dog keskittyy kuuluisan ryöstön lisäksi huomionsa moneen muuhunkin olennaiseen teemaan. Wojtovich oli myös sekä Vietnam-veteraani että homoaktivisti aikana, jolloin varsinkaan jälkimmäinen ei ollut ehtinyt kasvaa muodikkaaksi. Hän oli elämää suurempi hahmo, joka myös halusi sitä olla. Heti elokuvan alussa hän määrittelee itsensä pervertikoksi, joka tupakoimisen, ryyppäämisen tai huumeiden tykittämisen sijaan elostelee seksin alueella. Wojtovich tulittaa suoraan ja kainostelematta elämänsä kokemukset kameralle toistuvasti itse ohjaajaksi ohjaajaparin tilalle pyrkien. Itsestään melua pitäneen miehen rinnalla eläessä ei varmaankaan ole kokenut tylsää päivää.
Energisyydessään The Dog peilaa kohdettaan. Se kuuluu viihdedokkareiden luokkaan, missä värikkäät tyypit kertovat värikkäitä (ja väritettyjä) juttuja ja rokki soi. Joka tapauksessa leffa "toimii" selvästi paremmin kuin aikaisemmin nähty Vietnam-veteraanin tarina Stray Dog. Lukuunottamatta sitä, että elokuvasta olisi suonut katoavan jonnekin noin kymmenen minuuttia, stoori pysyy kuitenkin kasassa ja yllättävän tiukasti asiassa. Etenkin sukellus 60- ja 70-lukujen vaihteen homopiirien tunnelmiin Wojtovichin kautta tuo runsaastikin tuoretta fiilistä aiheeseen. Loppupuolella elokuvan jännite alkaa hiipua, kunnes päästään viimeisiin kuviin. Niissä aiemmin vitaalina ja pyylevänä esiintynyt päähenkilö nähdään äkkiä syövän riuduttamana, joskin yhä rivosuisena hahmona. Kuusikymppisenä Wojtovich näytti 20 vuotta vanhemmalta. Jostain syystä elokuva on tullut esityskuntoon vasta seitsemän vuotta päähenkilönsä kuoleman jälkeen.
Wojtovich kasvatti itse itsestään legendaa, ja väitti aina voittaneensa Järjestelmän pankkikeikkaselkkauksessa. Rauhanomainen panttivankidraama päättyi poliisin surmatessa Wojtovichin 18-vuotiaan kumppanin. Wojtovich päätyi kovan luokan kuritushuoneeseen, jossa hänet joukkoraiskattiin. Taas koetellaan vanhaa lainopillista nyrkkisääntöä "rangaistus rikoksen mukaan".
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti