keskiviikko 30. syyskuuta 2015

Mitä on Scarlettin ihon alla?

Jonathan Glazerin Under the Skin


Scarlett Johansson ei ole lihaa ja verta. Tätä monen miehen ja melko monen naisen salaisesti hellimää vakaumusta propagoi metatasolla Jonathan Glazerin paras elokuva Ihon alla (Under the Skin, Iso-Britannia, 2013).

Viimeiset pari vuotta voitosta voittoon kulkenut Scarlett on loistelias roolissaan naisena, jota "enigmaattinen" kuvaa yhtä hyvin kuin "viehättävä" David Lynchiä. Rooli on kaikkea muuta kuin helppo ja poikkeaa kaikesta muusta, mitä näyttelijätär on tehnyt, mutta mitä ikinä vaikeuksia Scarlettilla on sen kanssa ollut, osaa hän ne ainakin piilottaa täysin. Scarlett on omaksunut virheettömän brittiaksentin ja improvisoi kuin ei olisi koskaan muuta tehnytkään, kun hänen merkillinen hahmonsa ajelee pakettiautolla ympäri Glasgow'ta ja Skotlannin Ylämaita seireenimäisesti miehiä vietellen. Nämä jaksot Glazer on toteuttanut rohkeasti piilokameroin, mikä tuo niihin kihelmöivää aitouden ja vaaran tuntua.

Vaikka Ihon alla ei ole millään muotoa täydellinen onnistuminen, on se jotain paljon parempaa kuin Jonathan Glazerilta olisi odottanut: musiikkivideoista oppia hakenut ohjaaja pyrkii tässä aivan muille poluille kuin missä esim. Sexy Beast tai Birth liikkuivat. Juoni saa jäädä kakkoseksi muodon ja tunnelman jälkeen, mikä on vapauttanut tekijän taidot: syntyy visuaalisesti usein loistavaa elokuvaa, missä muun muassa silhuetteja ja väkivahvoja yksiväritaustoja käytetään hätkähdyttävillä tavoilla. Kontrastisesti ulkokuvat ja Glasgow'n baareissa tehdyt jaksot edustavat naturalismia. Jännite pitää. Glazer ottaa muutenkin kunnioitettavia riskejä, mistä yhtenä esimerkkinä oikeasti neurofibromatoosista kärsivän Adam Pearsonin roolittaminen. Glazer ohjaa amatöörin hienoon suoritukseen: Pearsonin ja Johanssonin yhteiset kohtaukset ovat viileän elokuvan koskettavimpia ja markkeeraavat myös tarinan tärkeintä käännettä.

 

Ihon alla luokitellaan mieluusti scifiin, mutta se ei ole ihan reilua, koska niin moni muukin tulkinta on mahdollinen sille, mistä syistä Scarlettin succubus tappaa miehiä. Jos tähän tarjottaisiin kiveen hakattu selitys, tappaisi se elokuvan arvokkaimman omaisuuden, tunnelman. Selvää on kuitenkin, että Scarlett on muukalainen, jonkun vieraan identiteetin omaksunut. Taustalla vaikuttavat muut voimat, mutta Scarlettin "nainen" pyrkii ennen muuta oppimaan vieraan lajin edustajista. Scarlettin erinomaisuudesta huolimatta käsikirjoitus jättää kovin sekavaksi, mitä nämä tutkimusretket ihmisolentoon ja etenkin naiseuteen paljastavat. On ikään kuin Ihon alla vetäisi janat maskuliinin ja feminiinin sekä seksuaalisen tasa-arvoisuuden ja seksuaalisen vallankäytön välille, mutta ei lopulta sanoisi niistä juuri mitään. Elokuvan kuuluisimmassa kohtauksessa Scarlett Johansson tutkii hämmentyneenä omaa alastomuuttaan: pintatasolla on kyse oman minuuden etsimisestä ja sen yhdistämisestä omaan ruumiiseen, mutta mitä kohtauksesta oikeasti pitäisi ajatella? Jokin siinä jättää välinpitämättömäksi, Scarlettista huolimatta. Tähän liittyen pitää kehua ohjaajaa siitä miten hän ohjaa päätähtensä alastonkohtaukset. Ne kulkevat niin luonnollisina ja niin hienovaraisesti valaistuina, ettei näyttelijättären alastomuudesta synny minkäänlaista eksploitaatiota muistuttavaa numeroa. Nämä jaksot ovat osoitus siitä erikoisesta ilmiöstä, miten joskus kameran edessä voi olla vaatteitta eikä silti näyttää alastomalta. Under the Skinin ylivoimaisesti eroottisimmat jaksot kuvaavat Scarlettin enemmän tai vähemmän vaatetettua flirttailua uhriensa kanssa päähahmon mystisessä päämajassa.

Teoksen suurimmaksi ongelmaksi paljastuu sen käsikirjoitus, jonka harmillisin harha-askel on elokuvan luonteeseen nähden konventionaalinen lopetus. En kylläkään tiedä, onko se uskollinen Michel Faberin romaanille. Under the Skinille on käynyt kuten niin monelle lajitoverilleen: sen käsikirjoitus vietti kymmenen vuotta tuotantohelvetissä kierrellen kirjoittajalta toiselle lopputuloksena liian monta luonnosta. Lopulta krediitteihin ovat saaneet nimensä kaksi tekijää, Glazer sekä mainosguru Walter Campbell. Suuri on houkutus antaa Glazerille kunnia siitä, että elokuvan ensimmäinen oikea dialogi kuullaan vasta 13 minuutin kohdalla ja miten toteutus toimii.

Eikä se varmasti toimisi ilman Scarlettia ja Mica Levin uskomattoman suggeroivaa musiikki- ja äänimaailmaa.


maanantai 28. syyskuuta 2015

"Noppaperhosen" soittolista

Otteita Cat's Eyesin loistavalta soundtrack-levyltä Peter Stricklandin elokuvaan The Duke of Burgundy. Hyvään viikon alkuun.


R&A vol. 28: Lopetuksia

Yhdeksi tämänkertaisen R&A-otannan teemoista muodostuivat hienot lopetukset. Monet elokuvat saapuivat kuvavirtojensa suistoon tyylikkäiden loppulauseiden kera, usein hieno musiikkivalinta kyljessään. The Lobster, The Assassin, Risttuules, Cemetery of Splendor, Altman saattelivat kaikki katsojansa takaisin todelliseen maailmaan hyräilyttävien melodioiden siivittäminä. Ja The Duke of Burgundy teki saman työn heti ensitöikseen alkutekstien aikana.



Alex Gibneyn HBO-kanavalle tekemä dokumentti Going Clear: Scientology and the Prison of Belief ei ole tässä mielessä yhtä tehokas kuin edellä mainitut, mutta on siinäkin tenhoava lopetus.

Going Clear joutui, päätyi kohun keskelle kuten kaikki, mikä käsittelee skientologiaa. Kuusikymppinen, USA:n arvostetuimpiin dokumenttiohjaajiin kuuluva Gibney työskentelee Pulitzer-voittaja Lawrence Wrightin kirjan pohjalta haastatellen entisiä skientologeja luoden kirkasvetisen kuvan scifi-kirjailija Lafayette Ronald Hubbardin (1911-86) luomasta uskonnosta. Tämän kuvan perusteella skientologian lähes vilpitön vetovoima piilee tavoitteessa vapautua ihmistä aina riivaavasta ahdistuksesta keskustelun ja traumojen avoimen käsittelyn kautta. Saman kuvan perusteella Hubbard oli liki pitäen sosiopaatti, grafomaaninen tekstinsylkijä ja erinomaisen omahyväinen, kaiken kaikkiaan hyvin kaunis ihminen, joka muun muassa kidnappasi lapsensa ja lensi Kuubaan, kun vaimo uhkasi lähdöllä. Sekä jätti jälkeensä uskonlahkon, joka noudattaa mielikuvituksellista doktriinia.

Going Clear ("clear" on skientologinen perusilmaus) menee aiheeseen syvemmälle kuin South Parkin jakso, ja SP:täkin hämmentävämmin osoittaa, että kaikki skientologit eivät suinkaan usko Xenuun ja tulivuoriin 75 miljoonaa vuotta sitten pudotettuihin jäädytettyihin olentoihin: nämä asiat kun paljastetaan oppilaalle vasta vuosien työn jälkeen. Esimerkiksi Paul Haggis kertoo hauskasti ällistyksestään, kun hänelle vuosien jäsenyyden jälkeen paljastettiin se luomiskertomus, mistä skientologiassa on kyse.

Taidokkaasti rakennettu tv-elokuva on informatiivinen ja vetävä, mutta jokin siinä häiritsee. Minulla ei ole mitään vaikeuksia uskoa Going Clearin esittelemiä kertomuksia skientologian kulissien takaisista väärinkäytöksistä, mutta minut on myös opetettu suhtautumaan näkemääni ja kuulemaani lähdekriittisesti. Going Clear alkaa edetessään muistuttaa dokumenttia enemmän syytekirjelmää, joka koostuu erilaisista kertomuksista ja kuulopuheista ilman todistusaineistoa - ja tämä on toisen luokan elokuvantekemistä. Ts. Gibney ei tarjoa näille "todistuksille" kunnon kontekstia, mikä on turhauttavaa, koska se antaa vastapuolelle helpot aseet niiden kumoamiseen. Siksi Going Clear on säväyttävimmillään jaksoissa, joissa skientologian merkilliselle tarinalle annetaan kunnon kehykset. Yksi tällainen huippukohta näyttää, miten skientologia sai virallisen uskonnon aseman silkan (USA:n verovirastoon kohdistuneen!) kiristyksen avulla. Nykyaikainen skientologia paljastuu elokuvassa Hubbardin seuraajan David Miscavigen masinoimaksi rahasammoksi. Kaiken kaikkiaan Going Clear kannattaa katsoa, koska sen esittämä kritiikki sopisi soveltaen useimpiin uskontoihin ja varsinkin fundamentalistilahkoihin.

Going Clearin näytöksessä oli teknisiä ongelmia: digitaalitoisto pyrki hyppimään.



Viimeiseksi R&A-näytökseksi jäi Teinitytön päiväkirja (The Diary of a Teenage Girl), jota minä kaikkein viimeksi kelpaan arvostelemaan.

Aina jostakin elokuvasta syntyy ilmiö festivaalien aikana, ja Teinitytön päiväkirja kuului tähän pieneen joukkoon näillä festareilla. Ensimmäisestä näytöksestä lähtien viidakkorumpu paukutti viestiä, että tämä amerindie on "must". Siksi viimeisenä päivänä Engeliin.

Sanfranciscolaisen teinitytön suhteesta äitinsä poikaystävään ja sitä seuraavasta seksuaalisesta heräämisestä ja itsensä etsimisestä vuonna 1976  kertovassa ilmavassa esikoistyössä on paljon sellaista, mistä ymmärtää sen ansaitseman hehkutuksen. Kuvaus ja mise en scène on pistämätöntä, animaatiot erinomaisia, seksi sekä puheen että tekojen tasolla suoraan ja kypsästi käsiteltyä, Alexander Skarsgårdin naturalistinen roolityö on vaikuttava ja Bel Powleyn pääosarooli vielä hienompi. Marielle Heller käyttää kiinnostavalla musiikkiraidalla tuoreesti sellaisia aikakauden kappaleita, joista en ole kuullut aiemmin kuin muutaman ja nekin harvoin. Mutta Teinitytön päiväkirja vain niin ei ole elokuva minulle.

Sitä ei ole ihan helppo selittää. Tässä elokuvassa kaikki on paikallaan, mutta silti...väärin. Heller pyytää empatiaa sellaisia henkilöitä kohtaan, joihin minulla ei ole mitään samaistumispintaa. Päähenkilö kulkee Frisco-monopolilaudalla läpi kaikki kliseet irtoseksistä niin poikien kuin tyttöjenkin kanssa viinan kautta huumekokeiluihin, mutta ei joudu missään vaiheessa kunnolla kyseenalaistamaan valintojaan. Minnien tarina ei tunnu vartalossa, ja jäljelle jää turhautuminen siihen, että tämä tarina on jo moneen kertaan kerrottu ja varmasti paremminkin. Lopun filosofointi rakastamisesta on kuin Paulo Coelhon mietelausepinssistä ja varhaiskypsän 15-vuotiaan suusta naurettavan teennäistä. Come on. Hienouksiensa lomassa Teinitytön päiväkirja jää osiensa summaa pienemmäksi. Ja niin hyvä ja peloton kuin englantilainen Bel Powley onkin, on hän 22-vuotiaana vähän liian vanha Minnien rooliin, sillä tähän tyttöön pitäisi uskoa varauksettomasti.

LOPPUJEN LOPUKSI

R&A XXVIII onnistui elokuvien osalta yli odotusten. Kohdalle ei sattunut yhtään oikeasti kelvotonta teosta, ja monet olivat todella hienoja. Niistä ykkössuosikiksi on helppo valita Risttuules, todella monilla tavoilla poikkeuksellinen elokuva, jonka ei millään soisi jätettävän isompiensa varjoon unohtuvaksi kuriositeetiksi. Kokonaisuutena nähdyt elokuvat alleviivasivat kuinka yksiulotteista maahantuonti Suomeen on. Esimerkiksi Kultaisen Palmun voittaneella Apichatpong Weerasethakulilla ei ole mitään mahdollisuuksia näille markkinoille, koska en minä tiedä enkä jaksa. Mitä tulee festaritunnelmaan, sitä ei ollut Coronan ulkopuolella kuten ei muinakaan vuosina. R&A on vähän kuin Vantaa - ilman keskustaa. Bio Rex ajaa ehkä Tikkurilan asemaa, mutta hiphei sille. Suurin tunnelmanluoja R&A:ssa ovat edelleen karkkipussicowboyt, mistä esimerkkinä

Balladi Orioniin eksyneestä yakuzasta

Olipa muuan elokuvakärpäsen puraisema AA, joka taivalsi suureen elokuvakeitaaseen katsomaan Takeshi Kitanon uusinta, yakuza-komediaa. Aikaisin paikalle saapuneena hän hairahtui ajautumaan keskelle salia. Omiin ajatuksiinsa uppoutuneena hän havahtui yllättyneenä toteamaan salin vetäneen liki täyteen. Ja elokuva alkaa. Huomionsa kyseinen filmihullu urpo kiinnitti kuitenkin valkokankaan sijasta vierustovereihinsa. Näet vasemmalla puolella istuva pariskunta söi art house -teatterissa kääreellisiä makeisia. Ja oikealla puolella istuva pariskunta söi omia makeisiaan pusseistaan kuin kotisohvalla istuen, juomatölkkejä poksautellen. Jälkeenpäin häntä jäi silti eniten vaivaamaan oikealla puolella istuneen miehen nauru, joka oli sävyltään ilmiömäisen ärsyttävä ja frekvenssiltään mieltä mystifioivan taukoamaton. Kolmen vartin päästä AA tajusi jo alkuvaiheissa pudonneensa elokuvasta niin täysin, ettei ollut nauranut komedialle kertaakaan, kykenemättä ymmärtämään, miksi valtaosa yleisöstä nauroi kurkku suorana täysin banaaleillekin vuorosanoille. Niinpä filmihölmö pakeni teatterista ja jäi katulyhtyjen suihkun alle pitkäksi aikaa pyörittelemään päätään elämänsä surrealistisimmalle elokuvakokemukselle.

Yöllä hän uneksi Boston Legalista.

sunnuntai 27. syyskuuta 2015

R&A vol. 28: Let's begin again...


Ron Mannin henkilökuva mestariohjaaja Robert Altmanista (1925-2006) etsii merkityksiä niitä pakenevalle epiteetille "altmanilainen". Dokumenttielokuva Altman (2014) ei itse ole "altmanilainen". Perinteisin menetelmin työstetty Altman on pikemminkin - jos näin sallitaan sanoa - "anttialasmainen". Antti Alanen nostaa Mannin teoksen korkealle, mikä onkin järkeen käypää: Altman on kohdettaan kunnioittava, tasapainoinen, paisuttelemattoman huolella luotu katsaus todella suuren amerikkalaisen taiteilijan omalakiseen uraan. Elokuvassa ei ole mitään järin omaperäistä, mutta perheenjäsenten ja työtovereiden haastattelut nivoutuvat saumattoman miellyttäväksi kokonaisuudeksi kotielokuvaharvinaisuuksien ja esimerkiksi Cannesista otettujen arkistoleikkeiden kanssa. Lopullinen muotokuva näyttää selkeältä, ymmärrettävältä ja ymmärtävältä. Robert Altman tulee tutuksi harvinaisen terävänä ja viisaana ihmisenä, jolle työ oli tärkeintä, ei välttämättä työn itsensä takia, vaan niiden ihmisten, joiden kanssa hän sitä teki. Televisiossa koulutuksensa hankkinut Altman löysi oman äänensä 45-vuotiaana, kun M*A*S*H teki hänestä hetkeksi Hollywoodin kohutuimman ohjaajan, ja siitä eteenpäin hän toteutti visiotaan tinkimättömästi - usein studiopomojen ja rahoittajien tuskaksi. Mutta jokaista menettämäänsä tuottajaa kohti hän sai kymmenen uutta ystävää näyttelijöiden killasta.

Ennen muuta, Robert Altman oli luova ihminen, ainainen uuden etsijä. Ron Mann käyttää sekä Altmanin alussa että lopussa hyvin kaunista jazz-kappaletta Let's Begin Again, joka on Altmanin oma sävellys jo 40-luvulta. Sanomaltaan se voisi olla elokuvantekijän motto. Aina uuteen aloitukseen elokuvasta ja otosta toiseen.


Tai se voi sopia tekstiksi festivaalia koluavan leffahullunkin rintanappiin. Tämänkertainen uusi aloitus vei thaimaalaisen huippuohjaajan Apichatpong Weerasethakulin jäljittelemättömään maailmaan, jonka uusin maanosa on Loistokkuuden hautausmaa (Rak ti Khon Kaen/Cemetery of Splendor).

Loistokkuuden hautausmaa on varmasti yksi meditatiivisimpia elokuvia mitä koskaan on tehty. 45-vuotiaan AW:n elokuvista on niiden luonteen takia aina vaikea varsinkin yhden katsomiskerran jälkeen sanoa, mistä niissä on kyse; tämä lienee AW:n strategia taiteilijana, tarjota vastaanottajalle avoin mahdollisuus tulkita näkemäänsä oman ajatusmaailmansa pohjalta. Pinnalla Loistokkuuden hautausmaa - jonka työnimi oli Kuninkaiden hautausmaa - on yksinkertainen kuvaus kampurajalkaisesta sairaanhoitajasta, joka hoitaa narkolepsiasta kärsiviä sotilaita ja saa yhteyden sekä yhteen sotilaista että kahteen jumalattareen. Tämä kuvaus kertoo elokuvasta yhtä paljon kuin Pyhäjärvestä se, että siinä voi uida. Paljon tärkeämpää on se, mitä elokuva on. Loistokkuuden hautausmaa on äärimmäisen rauhallinen, hidas ja "luonnollinen" elokuvateos, missä ei ole musiikkia ja amatöörinäyttelijät puhuvat vuorosanansa kuin niitä ei olisi kirjoitettukaan, mitään korostamatta. Kamera on ozumaisen liikkumaton paitsi kerran aivan lopussa sekä täsmälleen elokuvan puolivälissä, missä elokuva irtautuu naturalismista selkeäksi ja silti vaikeasti selitettäväksi "hallusinaatioksi". Nämä harvat kameran liikkeet ovat hyvin levollisia ja pehmeitä, melkeinpä helliä. Taustalla kuuluvat thaimaalaisen luonnon äänet erilaisine sirityksineen. AW:n aiempiin verrattuna (ohjaaja muuten työskentelee erityisen mielellään lyhyen muodon kanssa, pitkät elokuvat ovat vain yksi osa kokonaistaideteosta) merkittävin ero on esitystekniikassa. Digitaalinen prosessi siloiteltuine kuvapintoineen vie välittömästi jotain pois ohjaajan naturalistisesta kokonaisvisiosta.

Koko elokuvassa on silti jotain hyvin, hyvin rauhoittavaa. Mitään ei ole tyylitelty dramaattisen efektin vuoksi, kaikki tapahtuu suurella luonnollisuudella. Ihmiset ovat kuin omia itsejään. Tunnelma on leppeä. Niin on tunneskaalakin, tyyneys vallitsee.

Mahdollisesti AW käsittelee historian kerrostumia ja pyrkii osoittamaan, kuinka kävelemme historian päällä niin konkreettisesti kuin metaforisestikin: tarinan keskusidea on, että päähenkilö oppii, että hänen sairaalansa paikalla on muinoin sijainnut ylimysten hautausmaa temppeleineen. Eikä siitä ole mitään jäljellä. Jossain elokuvan "alitajunnassa" piilottelevat koko ajan massiiviset kaivurit, jotka tekevät jotain, kukaan ei tiedä mitä. Ehkä tämä on elokuva niistä.

Tai Loistokkuuden hautausmaassa sekä henkilöhahmot että katsojat tavoittelevat toista tietoisuuden ja tajuamisen tilaa, jolloin AW toimisi vain portinavaajana. Varmasti tämä on elokuva unesta ja heräämisestä (mistä viimeisessä kuvassa on kyse), mutta minkä laatuisesta, se on eri asia.

Loistokkuuden hautausmaassa lienevät toisaalta tärkeitä poliittiset merkit ja symbolit, jotka ko.kulttuuria tuntemattomalle allekirjoittaneelle jäävät lukkojen taakse. Enemmän kiinnittää huomiota AW:n omaperäinen ja taitava värien käyttö, mihin antavat aiheen sotilaiden unen laatua parantamaan tarkoitetut, väriä vaihtavat "valoterapiaputket", suggeroiva visuaalinen elementti.

Jokainen päättäköön itse. Elokuva on joka tapauksessa taidokas ja kaunis ja sen haluaisi kirjaimellisesti nähdä heti uudelleen kaksituntisesta pituudestaan huolimatta. Jotain täytyy merkitä sen, että aika paljon syntyi tekstiä jostakin, mitä ei oikeastaan ymmärrä.

lauantai 26. syyskuuta 2015

R&A vol. 28: Etsintäkuulutetut lehmät ja valkoista kiihkoilua vihreässä huoneessa



Muistatteko, kun ns. "Lähi-Idän konflikti" lakkasi kiinnostamasta jokapäiväisyydessään arkiseksi muuttuneena uutislähetysten pakkopullana? Noin vuonna -89? No, Etsintäkuulutetut 18 (The Wanted 18, 2014) onnistuu tekemään sen jälleen kiinnostavaksi.

Amer Shomalin ja Paul Cowanin "sekatekniikkadokumentti" on puitteiltaan hyvin pieni ja vaatimaton, selvästi liian niukalla budjetilla toteutettu, mutta se onnistuu näyttämään miltä painekattilan sisällä olevista tuntui intifadan aikana, jolloin Israel kohteli palestiinalaisia täsmälleen samoin kuin Natsi-Saksa oli kohdellut ghetto-juutalaisia. Shomali ja Cowan vievät katsojan aiheen sisään merkillisen tositapauksen kautta: Beit Sahourin kylän aktiivit ostavat israelilaisilta 18 lehmää, muun muassa välttyäkseen pakko-ostamasta valloittajien tukkumaitoa. Tästähän totta kai kehkeytyy kalabaliikki, sillä "nämä lehmät merkitsevät vaaraa Israelin valtion turvallisuudelle". Luonnollisesti.

Etsintäkuulutetut 18 näyttää usein halvalta, mutta pinnan alla ohjaajat venyttävät resursseja melkoisella kekseliäisyydellä. Mukana on osallistuneiden haastatteluja "lehmäsodan" molemmilta puolilta sekä tapahtuma-aikana kuvattua materiaalia. Tämän sekaan on heitetty lehmät itse vaha-animaation keinoin elävöitettyinä. Hätkähdyttävällä amerikkalaisaksentilla (elokuva on pitkälti toteutettu Kanadassa) juttelevat lehmät tuovat mukaan oman nautamaisen näkemyksensä tapahtumain kulusta.

Kaikesta tästä syntyy mosaiikkimainen kokonaisuus, joka antaa harvinaisen selkeän kuvan siitä, mitä valloitettuna oleminen ja eläminen tarkoittaa. Mikään ei ole yksityistä ja omaa, koskaan ei saa olla turvassa tunkeilijoilta, lait ovat suljettujen kirjojen sisällä eivätkä todellisessa maailmassa ja armeijan läsnäolo on osa katukuvaa. Mutta myöskin: vastarinta yhdistää ja inspiroi mielikuvitusta. Niinpä tylsääkin tylsemmän armeijan kuulustelukeskuksen aula muuttuu hengausalueeksi, jossa voi pelata backgammonia tai kokata.

Etsintäkuulutetut 18 voisi saada vihaiseksi kuvatessaan miten turhaan joku poika kuolee, mutta tätä elokuvantekijät eivät selvästikään tahdo. He näyttävät historiaa, jotta siitä voisi ottaa opiksi. Intifadahan ei jäänyt ilman jatko-osaa eikä "Lähi-Idän konflikti" ole kadonnut minnekään. Kuten eivät palestiinalaisetkaan.


Lo-fina on tehty Vihreä huonekin (Green Room, 2015, USA). Jeremy Saulnierin ohjaama ja kirjoittama, Oregonin maaseudulla tapahtuva indie pistää kiltin punk-bändin ensin esiintymään uusnatsien baarissa ja lukitsee sitten koko orkesterin pattitilanteeseen suljettuun huoneeseen muun muassa veitsen päähänsä saaneen naisenraadon kanssa.

Ehkä johdonmukaisesti kulkeva Vihreä huone ei vain tiedä, mitä se haluaa olla. Asetelma olisi avoin mustalle komedialle, mutta sitä Saulnier ei jostain syystä halua tehdä - mahdollisesti välttyäkseen vertailuista Kevin Smithin Red Staten kanssa. Toisaalta hän ei halua myöskään käyttää tilaisuutta sukeltaakseen todella syvälle pimeälle puolelle. Joten Vihreästä huoneesta tulee hieman pannukakkua muistuttava selviytymistaistelu, josta - ja tämä on oleellisinta - puuttuu sekä kauhu että klaustrofobinen tunne. Monesti katse kävi jo kellossa ja ajatus uloskäynnissä, mutta jos jaksaa sinnitellä ensimmäiset tunnin ja vartin, saa viimeisen kahdenkymmenen minuutin aikana ihan reipasta kyytiä.

Olisi mukava pohtia Vihreän huoneen poliittisia konnotaatioita, mutta sellaisia ei oikein löydy. Visuaalisesti elokuva näyttää paletiltaan kapealta. Esimerkiksi gore ei tee vaikutusta, koska se punaisen sijasta näyttää tummalta öljyltä. Eikä se vihreäkään juuri silmille hypi. Köyhä äänimaailma lienee iso tekijä tunnelman latteudessa. Patrick Stewart solahtaa taitavasti osaksi ensembleä. Siinä taisikin olla kaikki.

perjantai 25. syyskuuta 2015

R&A, vol. 28: Peruskauraa

Torstain leffat osoittautuivat festivaalien peruskauraksi: aasialaista pop-elokuvaa, joka jää synopsistaan vaisummaksi.

Taiwanilaisen Lee Chungin esikoisesta The Laundryman (Qingtian jie yi hao) ei jäänyt paljon sanottavaa. Teknisesti persoonattoman hyvin tehty draamakomedia kertoo palkkatappajasta, joka tässä tapauksessa alkaa nähdä uhriensa haamut, ja kysymys kuuluu miksi. Siitä sitten lähdetään kelailemaan pikkunokkelasti ko. tappajan elämäntilannetta ja siihen vaikuttavia ihmisiä, joista tärkeimmät ovat alfanaaraspomo ja auttavaksi kädeksi pestattava meedio. Ihan koko aikaa en jaksanut stooria seurata, mutta kyllä tätä mieluummin katsoi kuin ulkona kastui. Sisätiloissa oranssiin vahvasti vivahtava valo kävi hermostuttavan monotoniseksi eikä leffa koskaan kunnolla löytänyt siipiään. Kameramiehenä Chungilla oli lainassa Yao Hung-i, jonka työ The Assassinissa kertoo paljon siitä, mikä merkitys ohjaajalla kuvaukseen on. KORJAUS: R&A-katalogi valehtelee: ei The Laundrymanin kuvaaja-leikkaajalla mitään tekemistä Hou Hsiao-hsienin kanssa ole. Elokuvasta pelastaa sen mitä pelastettavissa on Chang Hsiao-chuan tappajan roolissa. Hänessä on omalaatuista karismaa ja pokkaa. The Laundrymanissa on liian vähän tappelukohtauksia, sillä ne on toteutettu erittäin hyvin. Parhaassa kohtauksessa pelkkään pyyhkeeseen sonnustautunut Chang hoitelee vastustajansa yhdellä kädellä, koska toisella on pidettävä kiinni pyyhkeestä ja kunniasta.

Japanilainen kulttiohjaaja Sabu kuuluu R&A:n vakionimiin. En nyt jaksa tarkistaa, onko festivaali esitellyt ohjaajan koko oeuvren, mutta en ihmettelisi, jos näin olisi. Takeshi Kitanon tuottama Chasuke's Journey (Ten no Chasuke) ei joka tapauksessa ole esimerkiksi Dangan Runnerin tai Postman Bluesin veroinen - siinä saavat liikaa tilaa edellä mainittujen huonoimmat puolet eli ohjaajan maneerit: jonkun vähemmän hyperaktiivisen ohjastamana Chasukessa olisi voinut olla paljonkin nautittavaa. Päähenkilö on teen tarjoilija Taivaassa, missä joukko kirjureita käsikirjoittaa Maan ihmisten elämiä. Sitten tapahtuu ilmeinen virhe, joka johtaa viattoman tytön kuolemaan, ja Chasuke lähetetään tätä korjaamaan.

Chasuken postmodernin leikittelevä ote intertekstuaalisine piloineen ei riitä peittämään perustarinan kuluneisuutta - tai mistä minä tiedän, sillä lähdin kesken pois. Sabu on yllätysten mies, ja kenties elokuva olisi tarjonnut jotain oikeasti äkkiväärää, mutta kauanko sellaista on kohtuullista odottaa? Minusta 50 minuuttia on aika lähellä.

torstai 24. syyskuuta 2015

Visa 23.9. "Huoneissa"

Monroen leffavisa 23.6.2015

1) Iguaanit 32,5 pt. (6+6)
2) Savage Streets 21 pt. (3+5)
3) Kongon kingit 17,5 pt. (4+4)
4) MA15 8 pt. (2+3)

VISA #2: Huoneissa (23.9.15, max. 43 pt.)

Kirjallinen osio (7 pt.) joukkueen nimi: ___________________________
Palauta toisen kierroksen loppuun mennessä!

1) “Sana-aukot”
a) Mikä elokuva saadaan, kun näiden elokuvien nimet täydennetään, ja b) mikä oli sen suomenkielinen nimi? (2 pt.)

I’m ____ Cyborg, but that’s OK (2006)
_____ at the Top (1959)
The Girl ____ the Dragon Tattoo (2011)
____ Nightmare on Elm Street (1984)
The Parallax _______ (1974)

Vastaukset: _______________   ______________________

2) “Punakynätehtävä” (4 pt.)
Korjaa nämä kuuluisat, mutta usein väärin siteeratut vuorosanat:

a. “We’re gonna need a bigger boat.”
b. “Toto, I don’t think we’re in Kansas anymore.”
c. “Play it again, Sam.”
d. “Frank Lee, my dear, I don’t give a damn!”

3)
a) Muille paitsi Savage Streetsille (onnea 5-vuotisen Monroe-visailun johdosta!): Kenet idolinsa päähenkilö yrittää herättää henkiin Savageitten Uneton48-lyhärissä Hovissaan Tampere-talon alla hän odottaa uneksien? (1 pt., vihje: vihje löytyy kysymyksestä)

b) Vain Savage Streetsille: Minkä nimisellä elokuvalla Will Smithin Pojat voittivat Uneton48:n tänä keväänä? (1 pt.)

Kirjallinen osio vastaukset.

1. A Room With a View, Hotelli Firenzessä
2. a. “You’re gonna need a bigger boat.” b. “Toto, I’ve a feeling we’re not in Kansas anymore.”
c. “Play it, Sam.” d. “Frankly, my dear, I don’t give a damn!”
3. a) Seppo Hovin B) Kuudes hetki


I) Eteinen: Peruskysymykset (9 pt.)

1. Mitä tabu-aihetta Roger Michell käsitteli elokuvassa Tyttären talossa/The Mother? (1 pt.)
2. Kuka ei kuulu joukkoon, ja mikä elokuva on kyseessä: A) Hartley B) Rockwell C) Anders D) Rodriguez D) Tarantino? (2 pt.)
3. Mitä hieman erikoista on Louis Mallen elokuvassa Ilta Andrén kanssa (-81)? (2 pt.)
4. Mitkä kaksi ohjaustaan Mika Kaurismäki tuo ensi-iltaan tänä vuonna? Toinen niistä pyörii jo. (2 pt.)
5. Ketkä näyttelevät päärooleja Escape Planissä (2013)? (2 pt.)

II) Olohuone: A/B (10 pt.)
6. A) Kenen ohjaus on Sisäkuvia/Interiors? B) Kenen hiljattain edesmenneen esikoisromaani oli v. -84 ilmestynyt Katso minuun päin, enkeli?
7. A) Mikä oli Steven Spielbergin 1. mustavalkoelokuva? B) Mikä oli Steven Soderberghin 1. mustavalkoelokuva?
8. A) Mikä Polanskin kamarielokuvista kuului Catherine Deneuven läpimurtoihin? B) Mihin maahan meni tämän vuoden Kultainen leijona?
9. A) Mikä Hitchcockin kokeiluista sijoittuu kokonaan yhteen huoneistoon? B) Missä elokuvassa nähdään 133 minuuttia pitkä otos?
10. A) Mikä oli Leonardo DiCaprion ensimmäinen elokuva Martin Scorsesen ohjauksessa? B) Kuka supertähti näytteli keskeistä miesroolia ed. main. Tyttären talossa?


III) Makuukammari: Hans Zimmer -spesiaali (5 pt.)

11. Mistä elokuvasta: https://www.youtube.com/watch?v=1zyhQjJ5UgY ? (1 pt., n. 0.30-n. 2.00)
12. Mistä elokuvasta: https://www.youtube.com/watch?v=6f1mUEs_fOE ? (1 pt. 0-0.45)
13. Mistä elokuvasta: https://www.youtube.com/watch?v=63l-etyUG9A ? (1 pt. 0-1.33)
14. Mistä elokuvasta: https://www.youtube.com/watch?v=QYe4dSunbs8 ? (1 pt. 1.17-2.30)
15. Mistä elokuvasta: https://www.youtube.com/watch?v=TG9-j3eevL4 ? (1 pt., n.3.00->pari minsaa)

IV) Kellarin murhahuone: Vihjekierros (12 pt.)

16. Mikä elokuva?
4 pt. Maailmanensi-ilta viime vuoden syyskuussa. Päähenkilö ei meinaa millään päästä pois huoneestaan.
2 pt. Tähän ovat syynä huoneeseen sinkoilevat palkkatappajat. Ohjaus Joe Lynch.
1 pt. Nimiroolissa Salma Hayek.

17. Mikä elokuva vuodelta 1972?
4 pt. Voitti ulkomaisen elokuvan Oscarin. Tarina on sarja erään joukon yrityksiä nauttia illallista yhdessä, mutta mm. terroristit keskeyttävät yritykset.
2 pt. Elokuva valmistui Ranskassa espanjalaisen ohjaamana.
1 pt. Ohjaus Luis Buñuel.

18. Mikä elokuva?
4 pt. Se valmistui vuonna 2011 Yasmina Rezan näytelmän pohjalta ja tapahtuu lähes kokonaan yhdessä huoneistossa.
2 pt. Kahden lastensa vuoksi riitelevän avioparin rooleissa mm. Jodie Foster ja Christoph Waltz.
1 pt. Ohjaus Roman Polanski.


VASTAUKSET


1. Naisvanhuksen seksisuhdetta paljon nuoremman miehen kanssa.
2. A; Four Rooms
3. Se tapahtuu kokonaan ravintolassa ja seuraa kahden ystävyksen ruokailua
4. Elämältä kaiken sain, Tyttökuningas
5. Arnold Schwarzenegger ja Sylvester Stallone

6. A) Woody Allen B) Mikael Fränti
7. A) Schindlerin lista B) Kafka
8. A) Inho (Repulsion) B) Venezuelaan
9. A) Köysi B) Victoria
10. A) Gangs of New York B) Daniel Craig

11. Yön ritari/The Dark Knight
12. Thelma & Louise
13. Black Hawk Down
14. Purppuravyöhyke (Crimson Tide)
15. Veteen piirretty viiva (The Thin Red Line)

16. Everly
17. Porvariston hillitty charmi
18. Carnage

R&A, vol. 28: Perhosia ja pikku Quinquin


Bruno Dumontin Pikku Quinquin (P'tit Quinquin, 2014) kuuluu ilman muuta R&A:n huippuelokuviin. Eurooppalaisen ultrarealismin gurua uskoisi kaikkein viimeksi komedian mestariksi, mutta todistusaineisto on jokaisen nähtävillä. Neliosaisena tv-sarjana (jollaisena se nähdään kohta myös Yle Teemalla) julkaistu kolme ja puolituntinen Pikku Quinquin on kiertänyt elokuvafestivaaleja myös valkokangasversiona. Kankaalle se kuuluukin, sillä toteutus on täysin "elokuvallista", televisiomaista on vain, juuri ja juuri, neljään otsikoituun lukuun jaettu rakenne.

Luvut vievät katsojan kesäiseen hälläväliä-pikkukaupunkiin pohjois-Ranskassa, missä pojankoltiainen Quinquin viettää aikaansa kamujensa ja suloisen tyttöystävänsä kanssa. Koko kaupungin Vinski ranskalaisittain.

Paitsi että se ranskalainen on Bruno Dumont, ja se tarkoittaa sanoinkuvaamattomia kauheuksia. Niinpä koko stoori alkaa ruumiista, joka löytyy paloiteltuna silvotun lehmän sisältä. Ja lisää ruumiita seuraa. Mikä on tämä absoluuttinen paha, joka on pesiytynyt keskipäivän varjoon? Vastaus on silmien edessä, mutta valitettavasti sen etsimistä johtavat pikkupaikkakunnan johtava poliisi Van Der Weyden ja hänen apulaisensa Carpentier, sekä epäpätevimmät että hauskimmat poliisietsivät ikinä missään. Ikinä. Missään.

Pikku Quinquin on Dumontin syvästi originelli rakkauskirje omille kotiseuduilleen, ehkäpä lapsuudelleenkin. Enimmän aikaa hän kuvaa Quinquinin perheen, tuttujen ja muiden kyläläisten arkista elämää, rikostarinan kulkiessa omassa rauhassaan siinä sivussa. Jollain taikatempulla Dumont on kääntänyt tavaramerkkimäisen angstinsa kurssistaan viistoon ihmeelliseksi komediaksi, jonka täysin yllättävät ideat tarjoavat totaalisia tipautuksia. Useimmiten näistä vastaa kyttäkaksikko, jonka vanhempi osapuoli pyörittelee absurdilla tavalla silmiään ja juttelee jonkin ihan oman logiikkansa mukaan etenevää yläpilveä, ja nuorempi haaveilee rallikuskin urasta, mikä demonstroituu joka ikinen kerta "ykkönen silmään ja nasta lautaan"-liikkeelle lähtönä. Dumont paljastuu komedian rytmittäjänä ilmiömäiseksi taituriksi.

Pikku Quinquinin tunnelma onkin ainutlaatuinen. Sen pitäisi olla farssi, mutta Dumont kieltäytyy mm. käyttämästä musiikkia, mikä tuo kaiken realismin maastoon. Sitä paitsi suuri osa elokuvasta on eräänlaista lempeätä, myötäelettyä draamaa, missä on sekä aidon tunteellisia hetkiä että todella kauheita tapauksia, jotka tuntuvat vain tapahtuvan, vaikka syy-seuraussuhteen kyllä näkee. Nämä kauheudet eivät rajoitu murhiin, vaan myös esimerkiksi muukalaisuuteen, mitä Quinquinin afrikkalaistaustainen toveri edustaa. Dumont rakentaakin jonkinlaista mikrokosmosta nurkkakuntaisuudesta ja ahdasmielisyydestä. Vaikka Pikku Quinquin onkin ihmeen valoisa, manifestoi sekin ohjaajansa uskoa jokaisen sisällä asuvaan pahuuteen, joka vain odottaa syytä nousta pintaan.

Dumont on mahtava kuvilla kertoja, mutta todella uskomaton on hänen armoitettu kykynsä löytää ja käyttää amatöörinäyttelijöitä. Ei kerta kaikkiaan ota uskoakseen, että Pikku Quinquininkin huikeat tyypit ovat ensi kertaa kameran edessä. Ja valkokankaalla nämä lukuisat upeat kasvot pääsevät oikeuksiinsa. Salaisuus piilee siinä, että absurdeimmillaankin kaikki Pikku Quinquinin hahmot tuntuvat tosilta.

Toisaalla Berberian Sound Studion tekijä Peter Strickland palaa huolellisesti veistetyllä, mutta etäiseksi jäävällä The Duke of Burgundyllä (2014). Nimensä elokuva on ottanut eräältä perhoslajikkeelta. Perhosien tutkiminen kun on keskeisen lesboparin harrastus. Kuten myös sadomasokismi.

60-lukulaiseen estetiikkaan viittavaa The Duke of Burgundyä on miellyttävää katsella kauniin geometrisesti rakennettujen kuvien virtana. Sen näennäinen omaperäisyys vain tuntuu jäävän pintaan. Pääparin (toisessa roolissa Vallan linnakkeen Sidse Babett Knudsen) jännitteisen suhteen salaisuudet paljastuvat ensimmäisen puolen tunnin aikana, minkä jälkeen kaiken tapahtuvan ottaa vastaan ilmeisenä. Elokuvasta puuttuu yllättävä käänne, joka saisi todella kiinnostumaan. Mielikuvat Peter Greenawaystä ja varsinkin Harold Pinteristä sujahtelevat päässä, mutta niiden vertaista ei kankaalta löydy. Lähinnä The Duke of Burgundyssä on festivaalien parhaat alku- ja lopputekstit. Muun muassa kaikki perhoset on kreditoitu, samoin kuin alusasusuunnittelija (alusasut ovat tärkeässä roolissa) sekä kuvauspaikan viihdytysvastaava ja ihmisvessakonsultti. Näitä ei monessa leffassa näe. Spielbergiltä ei nyt muistu yhtäkään mieleen. Varauksettomat kiitokset lähtevät myös Cat's Eyesin hienolle musiikkiraidalle. Kuvauspaikkana käytetty unkarilainen linna on sekin upea.

keskiviikko 23. syyskuuta 2015

R&A, vol. 28: Ei paremmasta väliä (2/2)

RISTTUULES, ohj. Martti Helde

Hou Hsiao-hsienin Salamurhaajan jälkeen ei ollut kohtuullista odottaa mitään yhtä hyvää heti seuraavaksi. Niin hieno kuin Salamurhaaja onkin, minun oli senkin jälkeen vaikeuksia muistaa milloin viimeksi olin nähnyt uuden elokuvan, joka olisi vakuuttanut nähneeni mestariteoksen. Edellisen kerran näin kävi niinkin hiljattain kuin kevättalvella Kyyhkynen oksalla istui, olevaista pohtien -teoksen kanssa. Sekä nyt.

Virolainen Risttuules (In the Crosswind) on esikoisohjaus. Sen ohjaaja Martti Helde oli 26-vuotias, kun se sai maailmanensi-iltansa puolitoista vuotta sitten. Helde oli työstänyt mestariteostaan kolme ja puoli vuotta 650 000 euron budjetilla. Sen aihe on aika ja käsittelyn kohde neuvostoholokausti. Kesällä 1941 - tuskin vuotta oli kulunut Viron itsenäisyytensä menettämisestä - aloitettiin Stalinin käskystä Virossa, Latviassa ja Liettuassa etniset puhdistukset, missä ihmiset repäistiin juuriltaan ja kuljetettiin pakkotyöhön Siperiaan, missä he joko selvisivät tai eivät. Risttuules perustuu säilyneisiin kirjeisiin, mistä Helde on dramatisoinut kertomuksen Ernasta (loistava Ingrid Isotamm), joka vuodesta toiseen lähettää miehelleen Heldurille kirjeitä tietämättä menevätkö ne perille, vastausta saamatta. Tästä ajasta Helde kertoo nerokkaalla tavalla.

Nuo kolme ja puoli vuotta kuluivat alle puolitoistatuntisen elokuvan ytimen muodostavien 13 otoksen nappaamiseen. Näissä valtavalla paneutumisella tehdyissä otoksissa Helde kiteyttää sanottavansa tableau vivanteina, missä ihmiset ovat jähmettyneet liikkumattomiksi kameran soljuessa heidän välissään kuin jonkin pienoismallin sisällä. Näin Helde pystyy kertomaan mitä täsmälleen tapahtuu eri puolilla jokaista tapahtumapaikkaa kuten perinteisessä elokuvassa ei pysty. Béla Tarrin toisinaan mieleen tuova Erik Põllumaan kamera liukuu levollisesti tässä jähmettyneessä maailmassa samalla kun Ernan sydämeen käyvät kirjeet kertovat elämästä siellä, missä aika tuntuu pysähtyneen. Koska kirjeet ovat ainoa väylä ilmaista omaa ihmisyyttään, niistä tulee runollisen kauniita, täynnä kaipausta ja uskoa vuosienkin jälkeen jälleennäkemiseen, monien tovereiden löytäessä uuden rakkauden kolhoosista. Lapsensa menettäneelle äidille ei vaan löydy nimitystä. "Se ei ansaitse sanaa."

Risttuules on yksi niitä elokuvia. Se on syntynyt hellittämättömästä tarpeesta löytää totuuden sydämeen, aikaa ja vaivaa säästelemättä. Helden moraalinen kompassi näyttää oikeaan suuntaan. Hän ei sen paremmin sentimentalisoi aihettaan kuin päädy tunteet kokonaan pois leikkaavaan toteavaan ilmaisuun. Jokainen Helden otoksista on upeasti "kirjoitettu" novelli, missä toteutus kadottaa kokonaan ällisteltävän taitotempun luonteen. Merkillisellä tavalla Risttuulen tableau vivantit saavat tuntemaan talven koivujen keskellä enemmän iholla kuin perinteinen elokuva. Risttuules elää ja on empaattinen niitä oikeasti eläneitä ihmisiä kohtaan, joiden tarinoita se kertoo. Sen empatia saavuttaa katsojan todella ja saa tajuamaan paljon käsitellystä aiheestaan jotain, mikä harvoin elokuvista välittyy. Me emme ole vain jyväsiä ajan myllyssä, vaan pienessä paketissa liikkuvia kokonaisia avaruuksia, olemassa olevia, kokevia ihmisolentoja. Tämän tunteminen tekee Risttuulesta suuren.

tiistai 22. syyskuuta 2015

R&A, vol. 28: Ei paremmasta väliä (1/2)

THE ASSASSIN, ohj. Hou Hsiao-hsien (Suomen ensi-ilta 2.10.)

Mikä täydellinen päivä. Joskus myöhemmin FilmiLiekissä raportoidaan eilisestä, joka meni niin pieleen, että elokuvat jäivät 45 minuuttiin. Eilisellä ei kuitenkaan ole mitään välitöntä syy-seuraussuhdetta huomiseen. Elokuvahullun rajoittuneessa, koiramaisessa ja kaikin puolin säälittävässä elämässä ei ole suurempaa onnea kuin nähdä peräjälkeen kaksi ennalta tuntematonta, uutta elokuvaa, jotka molemmat hipovat täydellisyyttä taiteenlajinsa ilmaisukeinojen voimassa.

Salamurhaaja (Nie yin niang/The Assassin) on vasta ensimmäinen näkemäni Hou Hsiao-hsienin ohjaus, tosiseikka, joka surettaa minua määrättömästi. Näin ei tietenkään tarvitsisi olla, mutta kun Houn ohjauksia ei ole aikaisemmin Suomen teattereihin tuotu, vaikka sivistynyt maailma on pitänyt 19 ohjausta valmistanutta taiwanilaista mestarina jo 80-luvulta asti. Salamurhaaja on nähtävästi katsottu kaupallisesti kannattavaksi, koska se nimellisesti edustaa Hiipivä tiikeri, piilotettu lohikäärme -hitin ja monien Zhang Yimoun myöhempien ohjausten wuxia-genreä. Saapa silti nähdä miten käy, sillä Salamurhaaja on jo osoittautunut katkeraksi pettymykseksi monille näyttävää toimintaa odottaneille. Torontosta raportoitiin ei vähempää kuin 28 katsojan poistuneen kesken, ja omasta, eksklusiivisesta näytöksestänikin yksi käveli ulos ja melko äänekkäästi.

Kuten tuli implikoitua, tässä toiminnassa vika on enemmän ennakko-oletuksilla itsensä virittäneessä katsojassa kuin elokuvassa itsessään, joka ei tarjoa mitään muuta kuin ihmeellisiä nautintoja. Salamurhaaja saattaa olla vuoden elokuva, ja sen näkeminen entisestään vahvistaa epäilyksiä, ettei tämän vuoden Cannes - jossa Hou palkittiin parhaana ohjaajana - ja sen tuomaristo ollut tehtäviensä tasalla.

700-luvulle sijoittuva tarina kertoo Weibo-nimisestä maakunnasta ja sitä johtavasta suvusta. Vahva Weibo nauttii itsehallinnosta irrallaan, mutta riippuvuussuhteessa, Kiinan hovista. Tämä tasapaino on alati herkkä järistyksille, ja niitä seuraa, kun suvusta lapsena pois lähetetty Yinniang-neito palaa Weiboon - voittamattomaksi koulutettuna tappajana. Tehtävänä on murhata ruhtinas, johon Yinniangilla on monisyinen suhde.

Mutta tämä on niitä elokuvia, joille mikään synopsis ei tee oikeutta. Hou ei kerro tarinaa tarinan vuoksi, vaan käyttää sitä kertoakseen olennaisesta: ihmissuhteista, kommunikaatiosta, sosiaalisista koodeista ja vallan rakenteista. Tämän hän tekee huikaisevasti. Huikaisu. Se on ensimmäinen tunne elokuvan alkaessa mustavalkokuvin. Silmiään ei ole uskoa, niin kypsää on 68-vuotiaan ohjaajan kuvailmaisu. Jatkuvasti hiljaa liikkuva kamera tuntuu tekevän samaa liikettä kuin sivellin tussimaalausta luovan kädessä. Kuvat ovat aina rikkaita, hyvin usein aivan kuvan etualalle tuntuu sijoitetun jotain, oksia tai verhoja. Symbolit terälehtensä aukaisseista valkoisista ruusuista lehtensä karistaneeseen pikimustaan puuhun liukuvat silmien eteen hengityksen luonnollisuudella. Maisemalliset otokset Kiinan ylittämättömästä luonnosta alleviivaavat sitä, miten surullisia ja pikkumaisia ihmisten väkivaltaiset ja säälimättömät toimet ovat täydellisessä harmoniassa makaavan luonnon helmassa. Että ihminen ei opi mitään maailmastaan. Hou käyttää täyttä palettia: elokuva alkaa mustavalkoisena ja siirtyy sitten hehkuvaksi värikuvaukseksi. Hou palauttaa mieleen, miten upea muoto vanha 4:3 (1.37:1) -kuvasuhde on, ja millaisia taideteoksia sillä on menneisyydessä loihdittu. Eikä hän silti epäröi käydä lyhyesti tavanomaisessa 1.85:1-koossa.

Äänimaailma on samalla tavalla kaikki kaikessa. Tämä on elokuva, jossa kuolettavia tekoja ja päätöksiä tekevät naiset puhuvat pehmeästi ja hiljaa ja jossa miehet kirkuvat kuin vähämieliset kukot. Niin loisteliasta kuin puvustus ja lavastus ovatkin, niin huoliteltuja kuin maskeeraukset ja kampaukset ovatkin, Houn ilmaisu on silti minimalistista. Salamurhaaja on hyvin hiljainen elokuva, missä jokainen sana on punnittu. Nimellinen päähenkilö käyttää puheenvuoron vain kolme, neljä kertaa. Musiikkia on hyvin vähän, sen sijaan taustalla elää pikkutarkka äänimaisema, mistä erottuvat karjan äänet, tuulen humina. Täsmälliset rummun kumahdukset luovat uhan tunnelmaa värisyttävästi.

Salamurhaaja on merkillepantavan vaikeatajuinen. Tuntuu, että Kiinan historiaa ja perinteitä pitäisi tuntea ymmärtääkseen monia narratiivin kannalta "turhia" kuvia ja runsasta symboliikkaa. Tässä maailmassa ele riittää teoksi. Taistelukohtauksia on vain muutama ja ne ovat yleensä lyhyitä ja tehokkaita. Lopulta vain vastustajan vaatteen viiltäminen riittää lopettamaan taistelu ilman verenvuodatusta. Näin hienovarainen Salamurhaaja on.

Hou Hsiao-hsien on taiwanilainen eikä Salamurhaajan allegoriaa Manner-Kiinan ja "itsenäisen" Taiwanin välillä käy väistäminen. Tässäkin mielessä Salamurhaaja on kompleksinen, jopa arvoituksellinen. Mikä sitten on Yinniangin osa tässä vertauksessa? Se ei kirkastu yhdellä katsomisella - mutta miksi Yinniangin edes pitäisi olla pelkkä vertauskuva? Miksei hän voisi olla vain yksi ihmispolo, jonka lapsuuden muiden poliittiset pyrkimykset varastivat. Elokuvan lopetus on epädramaattisuudessaan henkeäsalpaava. *Loppulauseeksi Hou on laittanut mykistävän, esoteerisen etnobiisin 60-luvulta, mikä kertakaikkiaan naulaa penkkiin lopputekstien ajaksi, ylikin. Neroutta.*



*EDIT 23.3.16

maanantai 21. syyskuuta 2015

Visa 16.9.: Kesävisa

Syksy on täällä taas ja se tarkoittaa myös Elokuvakerho Monroen leffavisan syyskauden aloitusta. Kesälomalta palannut visa aloitti soveliaasti teemalla kesä, joka keräsi hienosti joukkueita jälleen ravintola Artturiin kilpailemaan elokuvatietämyksestä. Samalla avattiin jälleen perinteinen MonroeCup, jossa joukkueet kilpailevat useamman viikon ajan loistavista palkinnoista.

Monroe leffavisa 16.9.2015

1) Iguaanit 37 pt. (6 pt.)
2) Hudson Hawks 26 pt. (5 pt.)
3) Kongon kingit 25,5 pt. (4 pt.)
4) Savage Streets 24 pt. (3 pt.)
5) MA15 23 pt. (2 pt.)
6) Syksy saa – me emme 11 pt. (1 pt.)
7) Humili Locos Natus 7,5 pt.


16.9. Kesävisa (max. 49 pt.)

KIRJALLINEN OSIO (5 pt.)
Palauta toisen kierroksen loppuun mennessä!
Joukkueen nimi:

1. “Puuttuvat sanat”
Mikä elokuva saadaan täyttämällä elokuvanimien aukot? (1 pt.)

Desperately __________ Susan
In ___ Lonely Place
The American ______
____ Your Eyes Only
____ D.U.F.F.
World’s _____
In the Heat ____ ____ Night
The ______ Is Not Enough

Vastaus: ____________________________

2. “Loppujen lopuksi”
Minkä elokuvien viimeiset sanat tai vuoropuhelut? (4 pt.)

a). “Louie, I think this is the beginning of a beautiful friendship.” _______________
b). “Mein Führer! I can walk!” ____________________
c). “- He said there’s a storm coming in.
    - I know.” _______________________
d). “I was cured, all right!” _________________

KIRJALLINEN OSIO, VASTAUKSET

1. Seeking a Friend for the End of the World
2. a) Casablanca b) Tohtori Outolempi c) The Terminator d) Kellopeli Appelsiini

1. kierros: Elokuvamusiikki (9 pt.)

1. Mistä elokuvasta? Kuka nyt 82-vuotias muusikko näytteli pääosaa ja esittää kappaleen, josta herui Oscar-ehdokkuus? (2 pt. https://www.youtube.com/watch?v=1TD_pSeNelU )
2. Mistä elokuvasta ja nimeä esittäjä? (2 pt. https://www.youtube.com/watch?v=KNZVzIfJlY4 )
3. Mistä elokuvasta? (1 pt., https://www.youtube.com/watch?v=lYorfBP4oNg )
4. Mistä elokuvasta? (1 pt., https://www.youtube.com/watch?v=YVBoReq2kUw )
5. Mistä elokuvasta tämä kappale voitti Oscarin? (1 pt., https://www.youtube.com/watch?v=HUZOKvYcx_o )
6. Mistä elokuvasta, ja kenelle kappale on omistettu? (2 pt., https://www.youtube.com/watch?v=RgKAFK5djSk )

2. kierros: Perustriviakierros (13 pt.)

7. Ketkä 2 Kaunis mieli -elokuvaan liittyvää menehtyivät onnettomuuksissa viime kesänä? (2 pt.)
8. Kuka yhdistää seuraavia elokuvia, mikä niistä ei kuulu joukkoon ja miksi: A) Titanic B) Romeo + Julia C) Veritimantti D) The Beach? (3 pt.)
9. Ketkä ovat ainoat kaksi Bond-pahista, jotka ovat esiintyneet useammassa “virallisen sarjan” Bond-leffassa? (2 pt.)
10. Nimeä Inside Out -animaation päähenkilöt. (max. 3 pt.: 1=0 pt., 2=1 pt., 3-4=2 pt., 5=3 pt.)
11. Mikä erityinen päivä on lokakuun 21. 2015 ja mitä tapahtumaa tuolloin juhlitaan? (3 pt.)

3. kierros: A vai B? (10 pt.)
Valitse joko A- (1 pt.) tai B-kysymys (2 pt.)

12. A) Oliko John Belushi Jake vai Elwood Blues? B) Mikä on Chevy Chasen oikea etunimi?
13. A) Kumpi tulee elokuvafestivaalikalenterissa ensin, Venetsia vai Berliini? B) Kuka oli Sodankylän päävieras tänä kesänä?
14. A) Mikä oli Aleksi Mäkelän esikoisohjaus? B) Mikä oli Ingmar Bergmanin 1. värielokuva?
15. A) Kumpi tulee elokuvafestivaalikalenterissa ensin, Espoo Ciné vai R&A? B) Mikä oli Antonionin 1. värielokuva?
16. A) Kuka on pääosassa elokuvassa Brick Mansions? B) Kuka suunnitteli alkuperäisen Venla-patsaan?

Vihjeet (12 pt.)

17. Mikä komedia?
4 pt. Se oli vuoden 1976 suosituin kotimainen elokuva yli puolella miljoonalla katsojalla.
2 pt. Se oli Risto Jarvan toiseksi viimeinen elokuva. Tuula Nyman voitti naisnäyttelijä-Jussin.
1 pt. Pääosassa Antti Litja toilailee komediassa Rhodoksella.

18. Mikä ruotsalainen elokuva?
4 pt. Se tuli ensi-iltaan vuonna 1951. Pääosassa Maj-Britt Nilsson. Tsaikovskin Joutsenlampi reunustaa tarinaa.
2 pt. Godard piti tätä Ingmar Bergmanin kauneimpana elokuvana.
1 pt. Tarinassa 28-vuotias balettitanssijatar saa postissa päiväkirjan ja alkaa muistella ensirakkauttaan.

19. Mikä komedia?
4 pt. Se oli vuoden 1988 katsotuin kotimainen elokuva, mikä oli tekijäryhmälle tuttua kauraa. Ohjaajana Hannu Seikkula.
2 pt. Se oli alkuperäisen elokuvan jo 12. jatko-osa. Caron Barnes näytteli sivuosassa FBI:n agenttia.
1 pt. Ääninäyte: https://www.youtube.com/watch?v=6cmKKzmrams (0-2:43)

VASTAUKSET

1. Honeysuckle Rose, Willie Nelson
2. Cocktail, The Beach Boys
3. Maailman ääriin (Until the End of the World)
4. Teräsmies
5. Selma
6. Furious 7, Paul Walker

7. John Nash ja James Horner
8. Leonardo DiCaprio; D, koska Leo ei kuole siinä
9. Blofeld ja Jaws
10. Ilo, Pelko, Kiukku, Inho ja Suru
11. Paluu tulevaisuuteen -päivä; Marty McFly saapuu menneisyydestä elokuvassa Paluu tulevaisuuteen II

12. A) Jake B) Cornelius
13. A) Berliini B) Mike Leigh
14. A) Romanovin kivet B) Puhumattakaan naisista (För att inte tala om alla dessa kvinnor)
15. A) Espoo Ciné B) Punainen erämaa (Il deserto rosso)
16. A) Paul Walker B) Simo Salminen

17. Loma
18. Kesäinen leikki (Sommarlek)
19. Tupla-Uuno