Tämän raportoijan yö Arabian kolhoosissa kesti lopulta vain puoli neljään, mikä kiistämättä kartuttaa nössöpisteitä. Heilutan silti luovan hulluuden lippua AFFin puolesta, sillä Suomeen tarvitaan tämän kaltaisia tilaisuuksia, missä tarjotaan katseltavaksi kolhoosiaiheisia elokuvia aamu kymmeneen asti. Olin silti näemmä yliarvioinut helsinkiläisten yksinäisten insomnikkojen määrän, sillä lähtiessäni Kino Sherylin kainalossa yötä kulutti vain kourallinen epägogolmaisen eläviä sieluja.
Ennen varsinaista maratonia festivaali vieraili Tsekkoslovakiassa. Epätodellisuuden määrästä ei silti tingitty, kun kankaalle lävähti Oldřich Lipskýn tsekkilänkkäri Limonadi-Joe (Limonádový Joe aneb Koňská opera, 1964). Kolaloka-virvoitusjuomayhtiön edustajaksi paljastuva, voittamaton Joe osuu roistojen napakymppiin edes katsomatta heihin päin puhdistaessaan viinanpirun saastuttaman Stetson Cityn. Tom Mix -westernien puhtoisuutta pilkkaava parodia on kiehtovalla tavalla todella huono. Ylöspano on moitteeton komeata scope-kuvausta myöten ja hauskoja ideoita riittää, mutta saa pähkäillä melkein päänsä puhki, miksi mikään ei naurata. Loppujen lopuksi syy lienee sama, miksi esimerkiksi Kung Fu Hustle ei naurata. Kaikki vitsikkyys on nostettu niin etualalle, että se kuolee saman tien - katsojalle ei anneta mahdollisuutta itse hoksata nokkeluuksia. Vitsien kertominen on rytmityksen taitolaji ja jos se ei ole hallussa, peli menetetään.
Kolhoosien yön käyntiin polkaisseessa Kubanin kasakoissa (Kubanskie kazaki, ohj. Ivan Pyrjev, 1949) oli vastaavasti pielessä kaikki muu paitsi rytmitys. Ällistyttävä neuvostomusikaalin klassikko loihti Stalinin ikeestä tajunnanräjäyttävää kuvaa kommunismin onnelasta. Prologi ja epilogi vyöryvät virtuoosimaisina hallusinaatioina yltäkylläisistä viljapelloista, joilla puhtoiset maanviljelijät keräävät satoa hymy huulilla puimuriarmeijoiden suitsissa. Hengästyttävästi säihkyvät värit alleviivaavat kaiken silmäkarkkimaisuutta. Elokuvalla ei ole todellisuuden kanssa ehkä mitään tekemistä, mikä saa miettimään, miten se on otettu kotimaassaan vastaan kolhoosien hikisten realiteettien kanssa päivittäin kamppailevien parissa. Ehkäpä Kubanin kasakat voisi olla todellisuutta, jos ihmiset oikeasti olisivat Pyrjevin (Puolueen äänitorvenaan käyttämänä) kuvaamia kirkasotsaisia, ihanteellisia satuolentoja. Kommunismi ei nähtävästi pettänyt ihmistä, vaan ihminen kommunismin.
Etelään, lähelle Mustaamerta sijoittuvan Kubanin kasakoiden tarina jäljittelee musikaalin peruskuvioita letittämällä toisiinsa kahta rakkaustarinaa. Suurin osa tästä tapahtuu syysmarkkinoilla, mitkä paljastuvat odottamattoman yltäkylläisiksi kulutushysterian hulluiksi päiviksi täynnään koristeellista krääsää. Lavastus kielii melkoisesta budjetista. Temaattisesti kiinnostavinta kuin raiteilla rullaavassa elokuvassa on vahva naiskuva, joka tylyttää patriarkkaa edustavaa vanhaa kasakkaa railakkaasti.
Tämä feminismi on ainoa yhdistävä tekijä - virallisen ideologian ylistämisen lisäksi - Kubanin kasakoiden ja seksikkäästi otsikoidun Hallituksen jäsenen (Chlen pravitelstva, ohj. Josef Heifitz & Aleksandr Zarh, 1939) välillä. Vuosikymmentä aiemmin, juuri Suuren Isänmaallisen Sodan kynnyksellä valmistunut teos antaa mustavalkoisenakin paljon vähemmän mustavalkoisen kuvan aiheesta. Kertomus kuvaa miehensä hakkaaman "akan" nousua kolhoosinsa kykeneväksi johtajaksi, jolle lopulta napsahtaa kutsu itse Kremliin. Lahjakkaaksi tiedetty Heifitz, Zarhin avustamana, käsittelee realismia armoitetulla tyylitajulla. Propagandana tämä on paljon Pyrjeviä taidokkaampaa ja tehokkaampaa, mutta ja koska se ei jää pelkäksi manipuloinniksi. Heifitzin kameralle kolhoosielämä on kovaa ja vaikeuksia täynnä, ja parhaiten palkitaan ne jotka ahkerimmin yhteisen hyvän eteen hikoilevat. Henkilökuvaus ja ihmissuhteet saavat ulottuvuuksia. Sankarittaren polulta ei puutu esteitä. Mies jättää, patriarkaatti ei pidä minään ja huipennuksessa "akkaa" jopa ammutaan. Mutta harmaan kiven läpi pusketaan silti vaikka pää edellä. 16-millisellä kopiolla mustavalkoinen kuva sykkii halattavan kauniina. Briljanssi on hiljaista, jokaisen otoksen harmonisuutta voi ihailla sinällään tarinasta irrallaankin. Kommunismin sisäisiä ristiriitoja käsitellään jopa suorasukaisesti, minkä ehkä mahdollistaa kertomuksen aloittaminen vuodesta 1930. Pohjimmiltaan Hallituksen jäsen propagoi laiskureita, systeemin loisia vastaan. Mikä kritiikki ei ole kommunismin yksinoikeus.
Jälkilöylyiksi näille kahdelle näytettiin pari Uzbekistania kuvaavaa dokumenttiharvinaisuutta 60-luvulta. Ihminen ja aavikko valistaa kommunisti-ihmisen suurenmoisista kyvyistä valjastaa kuollut hiekka-aavikkokin hedelmälliseksi hyötymaaksi. (Väri)kuvaus on jälleen kerran pistämättömän komeata. Mustavalkoinen Neuvostotilan johtaja on visuaalisesti vielä hienompaa katseltavaa. Dokumentti 63-vuotiaasta rouva Sadejevasta on lähes tosielämän vastine Hallituksen jäsenelle. 12-vuotiaana naitettu Sadejeva nosti itsensä 2 500 hehtaarin hedelmätilan johtajaksi ja uzbekkinaisten aseman parantajaksi. Kunnioittava lyhytelokuva ansaitsee itsekin kunnioitusta.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti