Jokaisen 80-luvulla kasvaneen kauhufanin esikuva, Wes Craven, on kuollut. Julmaa ironiaa voi löytää siitä, että kuuluisimmassa elokuvassaan ihmisen pään sisälle kurkistelleen Cravenin selätti 76-vuotiaana nopeasti edennyt aivosyöpä.
Wes Cravenin filmografia säihkyy useista mainioista genreteoksista, mutta ohjaajan oma tuotanto kalpenee hänen antamiensa vaikutteiden rinnalla. Enemmän kuin kukaan toinen, Wes Craven on vastuussa edelleen suositusta teinikauhusta, mikä on miljardiluokan bisnes. Cravenin "game changeria" pohjustivat Halloween ja Perjantai 13. päivä, mutta Craven osasi tehdä teemasta syntisen hauskaa katseltavaa ja konkretisoi Freddy Kruegerin kautta psyyken kauheuksien taistelukenttänä. Minkä rajat vain mielikuvitus asetti.
Tähän Cravenilla oli poikkeukselliset eväät. On hienoa, kun kirjoittamisen, psykologian ja filosofian paperit suorittavalla älyköllä on "huono maku". Halvan ja ylevän kohtaamisesta on usein syntynyt kiinnostavinta taidetta ja viihdettä - koko Quentin Tarantinon tuotanto tästä paraatiesimerkkinä. Freddy Kruegerin hahmossa Craven löysi uusia ovia uniin ja otti kaiken irti kiinnostavasta psykologisesta ilmiöstä, missä ihminen voi vahingoittua fyysisesti vain koska uskoo niin tapahtuvan. Ihminen voi kirjaimellisesti säikäyttää itsensä hengiltä. Ja Freddy virnistää olkapään takana - kadulla, jolla John F. Kennedy kohtasi salamurhaajien kiväärinluodit...
Alkuaikoina Cravenin tärkein tukija oli Perjantai 13. päivä -ohjaaja Sean S. Cunningham. Cravenin ura Painajainen Elm Streetillä -sarjan läpi nähtynä on Cunninghamin karkeiden skenaarioiden hienovireisempi - vaikka tuskin lainkaan vähemmän härski - jatkokehitys. Craven oli Cunninghamiin nähden niin kirjoittajana kuin ohjaajanakin toista luokkaa. Hioutuneimmillaan katsojakunta löysi Cravenin Scream-sarjan kahdessa ensimmäisessä osassa, mitkä toisaalta valtavirtaistivat teemaa monien mielestä liian pitkälle, mutta toisaalta sopisivat tutkittaviksi missä tahansa elokuvakoulussa jännityksen innovatiivisessa rytmittämisessä.
Wes Cravenin elämäntyö on villin epätasainen eikä saanut My Soul To Taken ja Scream 4:n myötä arvoistaan lopetusta, mutta se kesti neljä vuosikymmentä. Niinpä ne, joille Screamit ovat liian puhtaaksi puleerattuja, voivat löytää oikeammaksi viritettyä rujoutta yhä kiinnostavista ja kiistellyistä ensitöistä Last House On The Left (Ingmar Bergmanin aiheen pohjalta) ja Yön silmät (The Hills Have Eyes)*. Vieläkin kauemmaksi ajassa voisi mennä ja löytää Wes Craven, kovan pornon tekijä, mutta kirjoittakoon siitä joku toinen oman lukunsa.
Wes Craven oli modernin amerikkalaisen kauhun kentällä epätodennäköinen älykkö, ennakkoluuloton ja erinomaisen huumorintajuinen. Huomionarvoinen hän oli näyttelijäohjaajana, millä saralla hän pyyhki genretovereillaan pöytiä. Craven antoi ensimmäisen valkokangasroolin Johnny Deppille, ensimmäisen nimiroolin Sharon Stonelle, isoimman tilaisuuden vaikka kenelle Screamissä (näistä tilaisuuden parhaiten taisi hyödyntää Drew Barrymore) ja Oscar-ehdokkuuden Meryl Streepille.
Jos sattuisi Wes Craven -hyllyn eteen, sieltä voisi poimia summamutikassa minkä tahansa leffan ja sen luultavasti katselisi vaivatta loppuun. Huonolla tuurilla käteen voisi sattua vaikka Brooklynin vampyyri, mutta todennäköisemmin ilta sujuisi Yölennon (Redeye) parissa: pieni ja yksinkertainen, mutta sujuva ja viihdyttävä jännäri. Ja hyvällä onnella arpa tarjoaisi esimerkiksi Käärme ja sateenkaaren (The Serpent and the Rainbow), Bill Pullmanin tähdittämän, tosipohjaisen tutkimuksen Haitin voodookultista. Pääteos tai ei, siitä ovat löydettävissä synteesinä useimmat Wes Cravenin pääaiheista.
* Ei voi olla huomauttamatta, että molemmat mainitut on tehty uusiksi - paljon huonommin - ,ja mitä se kertoo Hollywoodin epätoivoisesta nykytilasta. Lisättäköön myös, että Wayansin veljeskatras saa kiittää miljoonistaan Cravenia, jota he siteerasivat, käyttivät ja kierrättivät Scary Movie -leffoissaan.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti