keskiviikko 23. syyskuuta 2015

R&A, vol. 28: Ei paremmasta väliä (2/2)

RISTTUULES, ohj. Martti Helde

Hou Hsiao-hsienin Salamurhaajan jälkeen ei ollut kohtuullista odottaa mitään yhtä hyvää heti seuraavaksi. Niin hieno kuin Salamurhaaja onkin, minun oli senkin jälkeen vaikeuksia muistaa milloin viimeksi olin nähnyt uuden elokuvan, joka olisi vakuuttanut nähneeni mestariteoksen. Edellisen kerran näin kävi niinkin hiljattain kuin kevättalvella Kyyhkynen oksalla istui, olevaista pohtien -teoksen kanssa. Sekä nyt.

Virolainen Risttuules (In the Crosswind) on esikoisohjaus. Sen ohjaaja Martti Helde oli 26-vuotias, kun se sai maailmanensi-iltansa puolitoista vuotta sitten. Helde oli työstänyt mestariteostaan kolme ja puoli vuotta 650 000 euron budjetilla. Sen aihe on aika ja käsittelyn kohde neuvostoholokausti. Kesällä 1941 - tuskin vuotta oli kulunut Viron itsenäisyytensä menettämisestä - aloitettiin Stalinin käskystä Virossa, Latviassa ja Liettuassa etniset puhdistukset, missä ihmiset repäistiin juuriltaan ja kuljetettiin pakkotyöhön Siperiaan, missä he joko selvisivät tai eivät. Risttuules perustuu säilyneisiin kirjeisiin, mistä Helde on dramatisoinut kertomuksen Ernasta (loistava Ingrid Isotamm), joka vuodesta toiseen lähettää miehelleen Heldurille kirjeitä tietämättä menevätkö ne perille, vastausta saamatta. Tästä ajasta Helde kertoo nerokkaalla tavalla.

Nuo kolme ja puoli vuotta kuluivat alle puolitoistatuntisen elokuvan ytimen muodostavien 13 otoksen nappaamiseen. Näissä valtavalla paneutumisella tehdyissä otoksissa Helde kiteyttää sanottavansa tableau vivanteina, missä ihmiset ovat jähmettyneet liikkumattomiksi kameran soljuessa heidän välissään kuin jonkin pienoismallin sisällä. Näin Helde pystyy kertomaan mitä täsmälleen tapahtuu eri puolilla jokaista tapahtumapaikkaa kuten perinteisessä elokuvassa ei pysty. Béla Tarrin toisinaan mieleen tuova Erik Põllumaan kamera liukuu levollisesti tässä jähmettyneessä maailmassa samalla kun Ernan sydämeen käyvät kirjeet kertovat elämästä siellä, missä aika tuntuu pysähtyneen. Koska kirjeet ovat ainoa väylä ilmaista omaa ihmisyyttään, niistä tulee runollisen kauniita, täynnä kaipausta ja uskoa vuosienkin jälkeen jälleennäkemiseen, monien tovereiden löytäessä uuden rakkauden kolhoosista. Lapsensa menettäneelle äidille ei vaan löydy nimitystä. "Se ei ansaitse sanaa."

Risttuules on yksi niitä elokuvia. Se on syntynyt hellittämättömästä tarpeesta löytää totuuden sydämeen, aikaa ja vaivaa säästelemättä. Helden moraalinen kompassi näyttää oikeaan suuntaan. Hän ei sen paremmin sentimentalisoi aihettaan kuin päädy tunteet kokonaan pois leikkaavaan toteavaan ilmaisuun. Jokainen Helden otoksista on upeasti "kirjoitettu" novelli, missä toteutus kadottaa kokonaan ällisteltävän taitotempun luonteen. Merkillisellä tavalla Risttuulen tableau vivantit saavat tuntemaan talven koivujen keskellä enemmän iholla kuin perinteinen elokuva. Risttuules elää ja on empaattinen niitä oikeasti eläneitä ihmisiä kohtaan, joiden tarinoita se kertoo. Sen empatia saavuttaa katsojan todella ja saa tajuamaan paljon käsitellystä aiheestaan jotain, mikä harvoin elokuvista välittyy. Me emme ole vain jyväsiä ajan myllyssä, vaan pienessä paketissa liikkuvia kokonaisia avaruuksia, olemassa olevia, kokevia ihmisolentoja. Tämän tunteminen tekee Risttuulesta suuren.

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti