keskiviikko 13. tammikuuta 2016

H8: vihaa ja inhoa vuorimajalla

Quentin Tarantinon The Hateful Eight



Quentin Tarantino. The very best there is. When you absolutely, positively got to kill every motherfucker in the room, accept no substitutes.

The Hateful Eightin (joka on tekijänsä 8. elokuva) myötä Quentin Tarantinon ura näyttäisi avautuvan uuteen suuntaan. Laajojen, toiminnallisten eeposten sijaan omapäinen auteur on toteuttanut elokuvallisen kamarinäytelmän, joka viestii tekijänsä mielenkiinnon suuntautuvan entistäkin vahvemmin kirjallisen ilmaisun suuntaan; Tarantino on julkisuudessa kertonut kiinnostuksestaan siirtyä kaunokirjailijaksi ja mahdollisesti teatterin suuntaan - The Hateful Eight taipuisikin helposti lavalle.

Tyylilajiltaan The Hateful Eight on musta komedia. Se on eräänlainen "sikojen illallinen", missä samaan, klaustrofobiseen tilaan ajautuneet, toinen toistaan vastenmielisemmät henkilöt nokittelevat toisiaan sekä kalistelemalla älyn kalpojaan että polttamalla ruutia kuudestilaukeaviensa panospesissä valtapelissä, jossa alusta alkaen selvästi vain vahvin jää lopussa pystyyn. Asetelma on kaksinkertaisesti ironinen: vaikka melkein kaikilla osanottajilla löytyy hoksottimissa, on henkinen maisema lohduton barbaarisessa yhteiskunnassa (U!S!A! U!S!A!), missä ihmiset ovat kirjaimellisesti valuuttaa ja hyvin vähän mitään muuta; kun samalla ympärillä levittäytyvät Coloradon huikeat vuoristomaisemat, mutta päähenkilöt ovat loukussa karussa kestikievarissa.

Itsestään selvästi tämä on Tarantinon tekstikeskeisin työ. Se on sitä - hyvällä, parhaalla mahdollisella tavalla - raskauteen asti, sillä sitä katsoessa tulee yhä voimistuva tunne, että jokaisella lauseella ellei peräti jokaisella sanalla on erityinen arvo osana kokonaisuuden palapeliä. Tätä ajatusta voi valottaa pelkästään avaamalla elokuvan suomentamatta jätettyä nimeä.

Sen voisi yksinkertaistaen, mutta oikeellisesti kääntää vaikkapa näin: läpeensä paha kahdeksikko. Mutta "hateful" käsittää myös denotaatiot "vihan täyttämä" sekä "vihaamisen arvoiset". Tarinan henkilöt ovat johodonmukaisesti kaikkia kolmea. Tämä ei ole kertomus hyvistä, sympatiaa ansaitsevista ihmisistä. Se ei tosin tarkoita etteikö heissä voisi olla charmia ja panachea. Huijarit ja valehtelijat kun tuppaavat usein olemaan erinomaisia tarinaniskijöitä ja kunnon tarinoinnissa on hypnoottista imua. Nyt näitä loruilijoita on tuvan täydeltä.

Image result for the hateful eight

Tarina itsessään muistuttaa klassista dekkaria. Siinä on muistumia jopa Agatha Christiestä à la Kymmenen pientä intiaania, tai se voisi olla psykologisen trillerin mestarin Patricia Highsmithin hahmottelema.

Kaksi palkkionmetsästäjää joutuu lumimyrskyn ajamana mainittuun kievariin, missä säätä pitää jo sekalainen porukka. Joukosta löytyy mm. määränpäässä häämöttävän pikkukaupungin virkaan astuvat sheriffi ja hirttäjä. Kehäketumpi verihurtista haistaa kuitenkin palaneen käryä jo heti ovella ja alkaa pelata omaa, salavihkaista peliään. Tarantino rakentaa kuviota kärsivällisesti ja detaljirikkaasti palkiten katsojansa puolivälissä niin maukkaalla käänteellä, että ruokalaskussa säästää, kun olo on kylläinen koko päivän.

On mahdollista, että joissain muissa vuoden 2015 amerikkalaisissa ensi-illoissa on sanomaltaan syvempi, yhteiskunnallisesti kantaa ottavampi tai aiheeltaan painokkaampi käsikirjoitus, mutta silkkana tekstinä The Hateful Eight - tässä vaiheessa kirkkaasti paras amerikkalaiselokuva, mitä viime vuodelta on nähty - on täysin ylivoimainen suoritus. Tarantino briljeeraa sanavarastollaan, joka on parin edeltävän elokuvan tavoin varsinainen runsaudensarvi. Dialogissa on myös dynaamista rytmiä: eri suihin kirjoitetut vuorosanat ovat kuin yhtä, tarkkaan "kuunneltua" sikermää. Yhdellä katsomiskerralla ei ole mahdollista tavoittaa läheskään kaikkia nyansseja, joten analyysikin jää tässä vaiheessa vajaaksi. Se voidaan sanoa melkoisella vakaumuksella, että näyttelijät suorastaan hehkuvat päästessään herkuttelemaan sen tasoisella dialogilla, mitä he eivät teatterilavojen ulkopuolella melkein koskaan pääse leipomaan. Katsokaa vaikka, miten riemuissaan Tim Roth on omasta, parodisesta hirttäjän hahmostaan. Jos ikinä haluatte nähdä, kun näyttelijä pitää pitkän kuvaussession aikana hauskaa roolinsa kanssa...

Toisaalla Jennifer Jason Leigh muistuttaa alikäytetystä lahjakkuudestaan häpeämättömän räkäisessä proto-white trash -hahmossaan. Omalaatuinen, georgialaisuutensa itsepäisesti säilyttänyt näyttelijä Walton Goggins, joka alunperin tuli framille Shield-sarjassa, tekee luonteenomaisen tyhmännerokasta työtä kääntymystään vakuuttavana sheriffialokkaana, joka ajautuu yllättävään allianssiin. Pari vuotta sitten Oscar-ehdokkaana näyttäytynyt Demián Bichir tekee vitsikkäimmän roolin meksikaanin pilakuvana. Kurt Russell on yksinkertaisesti mahtava John Wayneä kanavoivassa "kunniallisen palkkionmetsästäjän" roolissaan, joka on ehkäpä eniten katsojiin menevä.

Image result for the hateful eight

Lopulta The Hateful Eight kuuluu kuitenkin Samuel L. Jacksonille. Hänelle Tarantino on kirjoittanut pirullisimmat repliikit ja räjähtävimmät monologit, jotka mestari laukoo pitelemättömällä maanisuudella, missä on sähköä ja vinolla hymyllä höystettyä ilkeyttä. (Sanon sen näin sulkuihin piilotettuna: jos Jackson ei saa Oscar-ehdokkuutta, on aika monelta mennyt koko leffan pointti ohi popkorneihin tuijotellessa.) Jackson saa käsikirjoittajalta myös erityisen haasteen joutuessaan taituroimaan läpi Tarantinon uran härskeimmän, ilkeimmän ja julmimman monologin.

Jos The Hateful Eightissä on moraalinen pohja, näkyy se siinä, miten Tarantino ei anna armoa yhdellekään tarinansa kammotuksista. Näiden veikkosten silkkinen verbaalinen ulosanti antaa väliin unohtaa, että jokainen heistä on tehnyt inhimillisesti sietämättömiä asioita. He ovat kaikki tekojensa mustaamia, jos kohta jotkut ovat mustempia kuin toiset... Perustavanlaatuinen ydinasia, jonka missatessaan missaa koko leffan, on se, että The Hateful Eight on elokuva sisällissodasta. Sen tapahtumat ajoittuvat heti Yhdysvaltain suurimman kansallisen trauman, satojatuhansia henkiä vaatineen, monivuotisen ja katkeran sisällissodan jälkeen, kun jälkimainingit lyövät vielä korkeina. Joko oletettavasti tai todistetusti kaikki tarinan henkilöt osallistuivat tähän sotaan: eräässä vaiheessa majatalo jakautuu "eteläleiriin" ja "pohjoisleiriin". He ovat viimeistään sodan myllyssä kadottaneet sielunsa - valuutta-arvoltaan merkityksettömänä -, menettäneet taivaspaikkansa, kuten sanotaan. Jos The Hateful Eightin hahmojen teoille haluaa löytää psykologisen selityksen, se löytyy tuosta yhteiskunnallisesta maanjäristyksestä, jossa kansakunta vapautti orjansa ja tappoi johtajansa. Tätä alleviivaa Tarantinon sykähdyttävästi käyttämä Roy Orbison -biisi laulajan armeliaasti unohdetusta westernistä The Fastest Guitar Alive (1967). Tarantino loihtii myös joitakin uransa koskettavimpia - hyvin epätodennäköisesti juuri tässä yhteydessä - kohtauksia erään "Lincoln-kirjeen" ympärille.

Image result for the hateful eight

Jos The Hateful Eightistä on löydettävissä jotain vikaa, niin sen lopussa on tyhjiö siinä, missä pitäisi olla jonkinlainen katarsis. Lukuun ottamatta Orbisonin upeaa kappaletta, elokuvan lopetuksesta puuttuu tietty paatos, johdonmukainen surumielisyys kaiken turhuuden edessä. Voi olla, että tämä vaikutelma kohenee uusintakatselulla - tai suurenee vielä isommaksi lommoksi kiiltävässä kyljessä. Siitä kiiltävyydestä vastaa pääasiassa kuvaajanero Robert Richardson, joka tekee yhden huoneen draamasta jännitteisen lähinnä väreillä ja valaistuksella pelaamalla. On tosin sanottava, että The Hateful Eightin pakkokatsotus digi-2K:na on surullista ja turhauttavaa, barbaarisuudesta puhumattakaan. Elokuva kuvattiin 65-milliselle filmille linsseillä, joita ei ole käytetty 50 vuoteen. Tulee mieleen, että Suomen kaltaisessa sivistysvaltiossa pitäisi olla jokin instanssi, joka kohtelee elokuvaa taidemuotona muiden joukossa ja huolehtii tällaisesta tuotannosta edes yhden 35-millisen kopion maahan.

Viimeinen sana maaliskuussa Suomessa konsertoivalle Ennio Morriconelle. Vastikään Golden Globen elokuvasta voittanut maestro tekee parasta työtään vuosiin. Eikä kukaan ansaitse Oscaria (jos ne nyt katsotaan ansaitsemisen väärteiksi) paremmin, mutta täytyy kyllä sanoa, että ihan työn laatuun katsoen tänä vuonna pysti kuuluisi kyllä Disasterpeacelle. Mutta sanottiin Oscareista mitä tahansa puoleen tai toiseen, se on instituutiona luonut huomattavan parnasson, jolle Ennio olisi  pitänyt nostaa jo ainakin kymmenen kertaa...

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti