Martin McDonaghin Three Billboards Outside Ebbing, Missouri ("Kolme ilmoitustaulua Ebbingissä", USA, 2017)
Rainer Sarnetin November ("Marraskuu", Viro, 2017)
Selma Vilhusen Hobbyhorse Revolution ("Keppihevosten vallankumous", Suomi, 2017)
- elokuvien mielikuvituksellisuutta arvioidaan méliès-yksiköissä -
Seitsemäs festivaalipäivä oli ensimmäinen, jonka kaikkia nähtyjä elokuvia voi lämpimästi suositella.
Täysi sali tervehti Martin McDonaghin odotettua uutuutta eikä joutunut pettymään. 47-vuotias britti on selvästi etevämpi kirjoittaja kuin ohjaaja, mutta tällä kertaa hänellä on taskussaan aivan vastustamaton tarina ja yhtä vastustamattomat näyttelijät sitä kertomassa.
Kovapintainen, julmasti murhattua tytärtään sureva mutsi (Frances McDormand) saa tarpeekseen kuukausien odottelusta ja ostaa piskuisen kotikaupunkinsa laidalla tönöttävät ilmoitustaulut, joiden kautta penää
Parasta McDonaghin elokuvassa on, että ohjaaja-kirjoittaja tekee täyttä oikeutta yltiöromanttiselle lähtökohdalleen eikä tyydy vain menemään siitä, missä aita on matalin. Tällä kertaa eivät yllätä juonenkäänteet, vaan ihmiset, joissa jokaisessa on kasvunvaraa ihan loppumetreille saakka. Elokuvan henkilöt kykenevät sappisesti piruilevaan dialogiin, mutta myös myötätuntoon ja itsereflektioon. Kukaan ei oikein kykene elämään pikkuyhteisöä koskettaneen puhtaan pahuuden kanssa, vaikka elämä toki jatkuukin.
Elokuvan dialogissa ja henkilöhahmoissakin on reilu ripaus Coenin veljeksiä, mitä tunnetta McDormandin läsnäolo vain lisää. Visuaalisessa tyylittelyssä McDonagh ei lähde edes esittämään haastetta. Ehkä hyvä niin. "Ilmoitustaulut" on kuva Amerikasta, missä oikeutta ei vaan aina saa edes pakottamalla ja vaikka CSI mitä väittäisi. Yhteisön vahvuuden testaa se, miten hyvin se tulee toimeen tämän tosiseikan kanssa. Näitä yhteisössä piileviä voimavaroja McDonagh valottaa rikkaasti ja yllättävänkin kypsästi.
Arvio: 4/5 méliès'tä
Jos "Ilmoitustaulut" tuntui monitahoisuudessaan siltä kuin se olisi voinut perustua romaaniin, on "Marraskuu" aito romaanifilmatisointi. Elokuvan taustalta löytyy vuosituhannen virolainen kirjasensaatio, Andrus Kivirähkin Riihiukko, joka on sekä suomennettu että sovitettu meilläkin lavalle. Todistaen jälleen kerran, että Virossa riittää näkemyksellisiä elokuvantekijöitä, on Rainer Sarnetin elokuvasovitus melko villi tapaus, jossa riittää sekä rakkautta että anarkiaa.
Estottomasti tyylittelevin mustavalkokuvin Sarnet vie meidät noin parin vuosisadan päähän menneisyyteen, missä savupirttivirolaiset seurustelevat sujuvasti henkien, aaveiden, paholaisten, ihmissusien ja kaikenlaisen tuonpuoleisen kanssa. Keskushenkilö on kylän nätein tyttö, Liina, joka on täydenkuun aikaan susi ja joka rakastaa seudun melkeinpä ainutta ikäistään poikaa Hansia. Vaan Hanspa rakastuu tienoot omistavan paronin Saksasta saapuvaan tyttäreen.
Tuo nyt taas ei kerro kyllä elokuvasta yhtään mitään. "Marraskuu" on mitään muuta enemmän kokoelma kaskuja, juttuja ja taikauskoiseen kansanperinteeseen pohjautuvia fantasioita, jotka kerrotaan luottaen enemmän asenteeseen ja visioon kuin loogiseen kerrontaan. Sarnet olettaa liikaakin, että katsoja tuntee Kivirähkin kirjan ennalta, mutta meille vihkiytymättömillekin riittää kyllä visiota. Eihän toki riitä, että kameran editse porhaltaa vaikka mitä kummaa, vaan se kamera löytyy odottamattomista paikoista ja rajaa tilaa omalakisesti. Valon ja varjon kontrastin annetaan pauhata vapaasti. Joten tylsää ei "Marraskuun" parissa kyllä ole.
Koska Kivirähkin teos tunnetaan meilläkin niin hyvin, käy "Marraskuu" elokuvakulttuurin lakmustestistä: jos se tuodaan Suomeen levitykseen, on ehkä vielä ripaus toivoa.
Arvio: 5/5 méliès'tä
Selma Vilhusen dokkari tuli nähtyä vasta nyt, puoli vuotta ensi-iltansa jälkeen. Vilhusella on lämmin suhde Tampereen kanssa, missä hänen dokumenttinsa ovat voittaneet pääpalkinnon kolmesti. "Keppihevosten vallankumous" voitti lisäksi Risto Jarva -palkinnon. Kun vielä lyhytfiktio Pitääkö mun kaikki hoitaa? saavutti Oscar-ehdokkuuden, voidaan Vilhusta pitää maan huomattavimpana dokumentaristina. Viime vuonna valmistui Vilhusen ensimmäinen pitkä näytelmäelokuva, hyvän vastaanoton saanut Tyttö nimeltä Varpu.
"Keppihevosten vallankumoukseen" Vilhunen on löytänyt todellisen timantin aiheeksi: nuorten tyttöjen ja nuorten naisten luoman, eloisan keppihevosyhteisön, joka järjestää pieteetillä "aitoa asiaa" jäljittelevää toimintaa SM-kilpailuja myöten. Neljän vuoden aikana kuvattu seurantadokumentti keskittyy Aiskuun, jolle keppihevostelu on henki ja elämä. Aiskun kautta katsoja pääsee sisälle omintakeiseen harrastukseen, jolle omistaudutaan yhtä tosissaan kuin elävien hevosten parissa. Keppihevosilla on omat tallit ja kisoja varten treenataan valmentajan johdolla. Esimerkiksi sellaisen kuin Aisku, joka ei suostu päästämään valmennettaviaan helpolla.
Harrastuksen taustalta löytyy vilkkaasti sosiaalista mediaa hyödyntävä yhteen hiileen puhaltava yhteisö, jonka jäsenistä monet käyvät läpi teini-iän kovimpia kasvukipuja. Vilhusen mukaan keppihevoset ovat näille tytöille väylä toteuttaa itseään juuri sellaisena kuin miltä tuntuu - harrastajien mielikuvituksen määrä on ihan astronomista. "Oikeassa elämässä" Aiskullakin - kuten Elsalla ja Alisa Aarniomäellä, kahdella muulla keskushenkilöllä - on vuosien aikana tiukkoja paikkoja. Yhdessä vaiheessa äiti lähettää suitsissaan tempoilevan varsan laitokseen rauhoittumaan.
Sitä hienomman epilogin elokuva saikin Orionin keskustelutilaisuudessa, missä 18-vuotiaaksi kasvanut Aisku esiintyi tyylikkäänä nuorena naisena, joka vastaili elokuvasta aivan intona olleelle koululaisyleisölle kypsyydellä ja itsevarmuudella, jota dokumentin Aisku vasta etsi.
Aika naisen elämässä aikuisuuden kynnyksellä ja vähän sitä ennen on Vilhusen perusaihe. "Keppihevosten vallankumouksessa" Vilhunen on rajannut pois koulun ja suurelta osin myös aikuiset, keskittyen itse tyttöihin. Elokuvasta välittyy luottamus, jonka ohjaaja on saavuttanut itsensä ja kohteidensa välillä sekä ymmärrys heitä kohtaan. Keppihevostelu jää jopa taka-alalle tyttöjen luonnekuvien tieltä. Sellaiselle, joka ei ennen elokuvaa ole kuullut tästä ainutlaatuisesta, suomalaisesta ja jatkuvasti kasvavasta harrastuksesta mitään, tämä käy vähän hämmentäväksikin. "Keppihevosten vallankumous" ei selitä ilmiön taustoja paitsi viittaamalla Alisa Aarniomäkeen, jonka YouTube-videot vuodesta 2012 ovat toimineet lukuisten tyttöjen innoittajina. Mutta elokuvasta ei käy ilmi esimerkiksi, milloin ensimmäiset SM-kisat pidettiin (2012) tai kuinka pitkä historia keppihevosyhdistyksellä on. Se, miten tämä kaikki on kasvanut tähän pisteeseen, jää vähän mysteeriksi.
"Keppihevosten vallankumous" on etevää suomalaista dokumenttiosaamista, joka kuvallisesti ja rakenteellisesti laiduntaa konventioita. Se tuo näkyvyyttä kiehtovalle ilmiölle ja piirtää sydämelliset muotokuvat tytöistä ilmiön takana. Toisaalta maassa, jossa tuotetaan Kuun metsän Kaisan kaltaisia uranuurtajadokumentteja, eivät nämä keppihevoset oikein mahdu samaan troikkaan.
Arvio: 3/5 méliès'tä - tyttöjen mielikuvitus laukkaa helposti ohjaajan ohi
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti